Väliaikainen versio
UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu kahdeksas jaosto)
8 päivänä toukokuuta 2024 (*)
Talous- ja rahaliitto – Pankkiunioni – Luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten yhteinen kriisinratkaisumekanismi (SRM) – Yhteinen kriisinratkaisurahasto (SRF) – Vuoden 2021 ennakollisten vakausmaksujen laskemista koskeva kriisinratkaisuneuvoston päätös – Perusteluvelvollisuus – Lainvastaisuusväite – Tuomion ajallisten vaikutusten rajoittaminen
Asiassa T‑393/21,
Max Heinr. Sutor OHG, kotipaikka Hamburg (Saksa), edustajinaan asianajajat A. Glos, M. Rätz, H.-U. Klöppel ja M. Meisgeier,
kantajana,
vastaan
Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (SRB), asiamiehinään J. Kerlin, C. De Falco ja T. Wittenberg, avustajinaan asianajajat B. Meyring, T. Klupsch ja S. Ianc,
vastaajana,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. Kornezov sekä tuomarit G. De Baere, D. Petrlík (esittelevä tuomari), K. Kecsmár ja S. Kingston,
kirjaaja: hallintovirkamies S. Jund,
ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa esitetyn,
ottaen huomioon 9.3.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion (1)
1 Kantajana oleva Max Heinr. Sutor OHG vaatii SEUT 263 artiklaan perustuvalla kanteellaan, että yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskennasta 14.4.2021 tehty yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB, jäljempänä kriisinratkaisuneuvosto) päätös (SRB/ES/2021/22) (jäljempänä riidanalainen päätös) kumotaan kantajaa koskevilta osin.
[– –]
III Asianosaisten lausumat
25 Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– kumoaa riidanalaisen päätöksen ja riidanalaisen tiedonannon, ja
– velvoittaa kriisinratkaisuneuvoston korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
26 Kriisinratkaisuneuvosto vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, ja
– toissijaisesti siinä tapauksessa, että riidanalainen päätös kumotaan, pysyttää riidanalaisen päätöksen vaikutukset voimassa sen korvaamiseen asti tai vähintään kuuden kuukauden ajan ajankohdasta, jona tuomiosta tulee lainvoimainen.
IV Oikeudellinen arviointi
27 Aluksi on todettava, että kantaja vaatii kanteellaan ennakoivasti myös riidanalaisen tiedonannon kumoamista siinä tapauksessa, että unionin yleinen tuomioistuin antaa kyseiselle tiedonannolle riidanalaiseen päätökseen nähden itsenäisen sisällön kuudennen kanneperusteen perusteella. Kantajan mukaan kriisinratkaisuneuvosto selittää kyseisessä tiedonannossaan, miksi se on päättänyt jättää hyväksymättä kantajan vaatimuksen, jonka mukaan kantajan tiedot on tarkistettava vakausmaksukausilta 2018–2020 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen osalta.
28 Tästä on todettava, että huolimatta siitä, miten kantaja on muotoillut riidanalaisen tiedonannon kumoamista koskevan vaatimuksensa otsikon, kantajan perusteluilla riitautetaan todellisuudessa ainoastaan riidanalaisen päätöksen lainmukaisuus. Kantaja ei siis esitä itsenäisiä ja kohdennettuja perusteluja, jotka koskisivat riidanalaista tiedonantoa. On siis pääteltävä, että kuudes kanneperuste ja kanne kokonaisuudessaan koskevat todellisuudessa ainoastaan riidanalaista päätöstä.
29 Kanteensa tueksi kantaja vetoaa 14 kanneperusteeseen, joista
– ensimmäinen perustuu delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan rikkomiseen
– toinen perustuu asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan, luettuna yhdessä direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan kanssa, mukaisen suhteellisuusperiaatteen loukkaamiseen
– kolmas perustuu yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen
– neljäs perustuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 16 artiklalla suojatun elinkeinovapauden loukkaamiseen
– viides perustuu kantajan SEUT 49 ja SEUT 54 artiklan mukaisen sijoittautumisvapauden loukkaamiseen
– kuudes perustuu delegoidun asetuksen 2015/63 17 artiklan 3 ja 4 kohdan rikkomiseen
– seitsemännessä kantaja väittää, että kriisinratkaisuneuvosto on loukannut kantajan perusoikeuskirjan 41 artiklan 1 kohdan ja 41 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaista oikeutta tulla kuulluksi
– kahdeksannessa kantaja väittää, että kriisinratkaisuneuvosto on laiminlyönyt perusoikeuskirjan 41 artiklan 1 kohdan ja 41 artiklan 2 kohdan c alakohdassa sekä SEUT 296 artiklan toisessa kohdassa vahvistetun perusteluvelvollisuutensa
– yhdeksäs perustuu perusoikeuskirjan 47 artiklan 1 kohdassa määrätyn tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden loukkaamiseen
– kymmenennessä kantaja esittää toissijaisesti lainvastaisuusväitteen, joka koskee delegoidun asetuksen 2015/63 4–7 ja 9 artiklaa sekä kyseisen asetuksen liitettä I ja joka perustuu SEUT 296 artiklan toisessa kohdassa vahvistetun perusteluvelvollisuuden rikkomiseen
– yhdennessätoista kantaja esittää toissijaisesti lainvastaisuusväitteen, joka koskee delegoidun asetuksen 2015/63 4–7 ja 9 artiklaa sekä kyseisen asetuksen liitettä I ja joka perustuu perusoikeuskirjan 47 artiklan 1 kohdassa määrätyn tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden loukkaamiseen
– kahdennessatoista kantaja esittää toissijaisesti lainvastaisuusväitteen, joka koskee delegoidun asetuksen 2015/63 14 artiklan 2 kohtaa ja 3 artiklan 11 alakohtaa ja joka perustuu direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan rikkomiseen ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen
– kolmannessatoista kantaja esittää toissijaisesti lainvastaisuusväitteen, joka koskee delegoidun asetuksen 2015/63 14 artiklan 2 kohtaa ja 3 artiklan 11 alakohtaa ja joka perustuu perusoikeuskirjan 16 artiklalla suojatun elinkeinovapauden loukkaamiseen, ja
– neljännessätoista kantaja esittää toissijaisesti lainvastaisuusväitteen, joka koskee delegoidun asetuksen 2015/63 14 artiklan 2 kohtaa ja 3 artiklan 11 alakohtaa ja joka perustuu SEUT 49 ja SEUT 54 artiklassa vahvistetun sijoittautumisvapauden loukkaamiseen.
30 Kantaja on vastauskirjelmässään ilmoittanut luopuvansa kymmenennestä ja yhdennestätoista kanneperusteesta.
31 Aluksi on syytä tutkia kanneperusteet, joissa kantaja väittää, että delegoidun asetuksen 2015/63 14 artiklan 2 kohta ja 3 artiklan 11 alakohta ovat lainvastaisia, ja tämän jälkeen on syytä tutkia kanneperusteet, jotka koskevat suoraan riidanalaisen päätöksen lainmukaisuutta.
A Lainvastaisuusväitteet, jotka koskevat delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohtaa, 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa ja 14 artiklan 2 kohtaa
32 Kantaja esittää 12., 13. ja 14. kanneperusteensa otsikkojen mukaan lainvastaisuusväitteitä, jotka koskevat delegoidun asetuksen 2015/63 14 artiklan 2 kohtaa ja 3 artiklan 11 alakohtaa. Kannekirjelmän perusteluista ilmenee kuitenkin, että kantaja riitauttaa aineellisesti myös delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan lainmukaisuuden.
33 Tarkemmin sanottuna kantaja väittää siis 12. kanneperusteessaan, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohdalla, 5 artiklan 1 kohdan e alakohdalla ja 14 artiklan 2 kohdalla rikotaan direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohtaa ja loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta. Kantaja väittää 13. kanneperusteessaan, että delegoidun asetuksen 2015/63 kyseisillä säännöksillä loukataan myös perusoikeuskirjan 16 artiklalla suojattua elinkeinovapautta. Kantaja väittää 14. kanneperusteessaan, että kyseisillä säännöksillä loukataan SEUT 49 ja SEUT 54 artiklalla suojattua sijoittautumisvapautta.
34 Kantaja esittää kyseiset lainvastaisuusväitteensä siltä varalta, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa on tulkittava siten, että varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja ei voida sen nojalla sivuuttaa, kun lasketaan velat, joiden perusteella määritetään ennakollisten vakausmaksujen määrät.
35 Ensiksi on siis tutkittava, onko delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa tulkittava siten, että kyseisiä velkoja ei voida jättää pois velkalaskelmista. Jos kyllä, toiseksi on arvioitava, soveltuvatko delegoidun asetuksen 2015/63 14 artiklan 2 kohta ja 3 artiklan 11 alakohta yhteen direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan, yhdenvertaisen kohtelun periaatteen, perusoikeuskirjan 16 artiklan sekä SEUT 49 ja SEUT 54 artiklan kanssa.
1. Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan ulottuvuus
36 Delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaan ennakollisia vakausmaksuja laskettaessa ei oteta huomioon, ”kun on kyse sijoituspalveluyrityksistä, vel[koja], jotka syntyvät asiakkaiden varojen ja omaisuuden hallussapidosta – – edellyttäen, että asiakas on suojattu sovellettavan maksukyvyttömyyslainsäädännön nojalla”.
37 Kantaja väittää, että kyseistä säännöstä on tulkittava siten, että kyseisen säännöksen nojalla kantajan ennakollisen vakausmaksun määrittämisen yhteydessä kantajan velkalaskelmassa ei tarvitse ottaa huomioon varainhoitotoimintaan liittyviä kantajan velkoja, koska kyseiset velat täyttävät kyseisessä säännöksessä säädetyt edellytykset.
38 Kriisinratkaisuneuvosto kiistää kantajan perustelut.
39 Oikeuskäytännöstä ilmenee, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa ei anneta kriisinratkaisuneuvostolle valtaa harkintansa mukaan sivuuttaa tiettyjä velkoja ennakollisten vakausmaksujen riskimukautusten nojalla vaan päinvastoin luetellaan yksityiskohtaisesti edellytykset, joiden vallitessa velka on sivuutettava (ks. vastaavasti tuomio 3.12.2019, Iccrea Banca, C‑414/18, EU:C:2019:1036, 93 kohta). Saman oikeuskäytännön mukaan yhdenvertaisen kohtelun periaatteen, syrjintäkiellon periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen huomioon ottamista ei voida käyttää perusteena muunlaiseen tulokseen päätymiselle, koska delegoidussa asetuksessa 2015/63 on säädetty erikseen sellaisista tilanteista, joilla on kyseessä olevista veloista aiheutuviin riskeihin liittyviä merkittäviä erityispiirteitä (tuomio 3.12.2019, Iccrea Banca, C‑414/18, EU:C:2019:1036, 95 kohta).
40 Tässä yhteydessä on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan säännöksiä, joilla otetaan käyttöön poikkeuksia, on tulkittava suppeasti (ks. vastaavasti tuomio 14.11.2019, State Street Bank International, C‑255/18, EU:C:2019:967, 39 ja 40 kohta). Koska delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa säädetään poikkeus pääsääntöön, josta säädetään direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdassa, sillä sen nojalla ennakollisten vakausmaksujen laskennassa voidaan sivuuttaa tiettyjä velkoja, kyseistä 5 artiklan 1 kohtaa on tulkittava suppeasti.
41 Tässä yhteydessä on todettava, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädetään kolmesta kumulatiivisesta edellytyksestä, joiden täyttyessä kyseiset velat sivuutetaan ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä. Ensinnäkin edellytyksenä on, että velat ovat sijoituspalveluyrityksen velkoja, toiseksi, että velat ovat syntyneet asiakkaiden varojen ja omaisuuden hallussapidosta, ja kolmanneksi, että kyseiset asiakkaat on suojattu sovellettavan maksukyvyttömyyslainsäädännön nojalla.
42 Ensimmäisen edellytyksen osalta kantaja väittää, että sitä on pidettävä delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa tarkoitettuna sijoituspalveluyrityksenä.
43 Delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 2 alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan sijoituspalveluyrityksillä tarkoitetaan ”direktiivin [2014/59] 2 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa määriteltyjä sijoituspalveluyrityksiä”.
44 Asianosaisten kesken on riidatonta, että riidanalaisen päätöksen tekohetkellä direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa säädetyn sijoituspalveluyrityksen käsitteen määritelmän mukaan tällaisella yrityksellä tarkoitettiin ”asetuksen (EU) N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa säädettyä sijoituspalveluyritystä”, ja kyseisen 4 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa säädetyn määritelmän a alakohdan mukaan sijoituspalveluyrityksellä tarkoitettiin puolestaan ”direktiivin 2004/39/EY 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdassa määriteltyä henkilöä, jota koskee mainitussa direktiivissä asetetut vaatimukset, lukuun ottamatta kuitenkaan luottolaitoksia”.
45 Jo näiden säännösten sanamuodosta ilmenee, että delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädettyä poikkeusta ei riidanalaisen päätöksen tekohetkellä sovellettu yhteisöihin, jotka olivat kantajan tavoin sekä luottolaitoksia että sijoituspalveluyrityksiä. Tästä on todettava, että asiassa ei ole kiistetty sitä, että kantaja on luottolaitos, jolla on pankkitoimilupa asetuksen N:o 806/2014 2 artiklassa ja 3 artiklan 1 kohdan 13 alakohdassa sekä direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdassa tarkoitettuna laitoksena.
46 Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajan väitteellä, jonka mukaan sillä on lupa tarjota rahoitusvälineiden markkinoista sekä direktiivin 2002/92/EY ja direktiivin 2011/61/EU muuttamisesta 15.5.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/65/EU (EUVL 2014, L 173, s. 349) liitteessä I olevan A osan 1–7 kohdassa tarkoitettuja sijoituspalveluja ja harjoittaa kyseisissä kohdissa tarkoitettua sijoitustoimintaa.
47 Kuten kriisinratkaisuneuvosto väittää, on nimittäin niin, että jos komissio olisi tarkoittanut viitata delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa sekä luottolaitoksiin että sijoituspalveluyrityksiin tai luottolaitoksiin, jotka ovat niin ikään sijoituspalveluyrityksiä, komissio olisi viitannut kyseisessä säännöksessä ”laitoksiin” eikä ”sijoituspalveluyrityksiin”. Komissio on sitä paitsi toiminut näin kyseisen säännöksen a, b ja f alakohdassa, joissa se on käyttänyt sanaa ”laitos”. Kun komissio on tarkoittanut rajoittaa delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan mukaisen poikkeuksen soveltamisalan kattamaan vain tietyt yhteisöt, se on sen sijaan käyttänyt tarkempia ilmaisuja, kuten se on tehnyt kyseisen säännöksen c, d ja e alakohdassa tarkoitettujen keskusvastapuolten, arvopaperikeskusten ja sijoituspalveluyritysten tapauksessa.
48 Kantajan perustelusta, jonka mukaan direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa säädetty viittaus luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 575/2013 (EUVL 2013, L 176, s. 1) 4 artiklan 1 kohdan 2 alakohtaan on virheviittaus, joka kriisinratkaisuneuvoston olisi tullut korjata, on vielä todettava, että kantaja ei esitä mitään konkreettista näyttöä tämän väitteensä tueksi.
49 Tässä yhteydessä on muistutettava, että direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa säädettyä, tällä hetkellä voimassa olevaa sijoituspalveluyrityksen määritelmää on muutettu sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta ja direktiivien 2002/87/EY, 2009/65/EY, 2011/61/EU, 2013/36/EU, 2014/59/EU ja 2014/65/EU muuttamisesta 27.11.2019 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/2034 (EUVL 2019, L 314, s. 64) 63 artiklan 1 alakohdalla. Kyseisessä määritelmässä viitataan nykyään sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista sekä asetusten (EU) N:o 1093/2010, (EU) N:o 575/2013, (EU) N:o 600/2014 ja (EU) N:o 806/2014 muuttamisesta 27.11.2019 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2019/2033 (EUVL 2019, L 314, s. 1) 4 artiklan 1 kohdan 22 alakohtaan, jossa puolestaan viitataan sijoituspalveluyrityksen käsitteen osalta direktiivin 2014/65 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohtaan, jossa säädetyn määritelmän mukaan kyseisellä käsitteellä tarkoitetaan oikeushenkilöä, joka tarjoaa sijoituspalveluja kolmansille osapuolille, jättämättä luottolaitoksia kyseisen määritelmän ulkopuolelle.
50 Asianosaisten kesken on kuitenkin riidatonta, että kyseistä muutosta direktiivin 2014/59 2 artiklan 1 kohdan 3 alakohdassa säädettyyn sijoituspalveluyrityksen määritelmään on sovellettu vasta 26.6.2021 lukien direktiivin 2019/2034 67 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin johdanto-osan 39 perustelukappaleen kanssa, nojalla.
51 Edellä esitetystä seuraa, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa, sellaisena kuin sitä sovellettiin riidanalaisen päätöksen tekopäivänä 14.4.2021, on tulkittava siten, että kantajan kaltaisten luottolaitosten velkoja ei voida jättää sen nojalla huomiotta laskettaessa niitä velkoja, joiden perusteella tällaisten luottolaitosten ennakolliset vakausmaksut määräytyvät.
52 Näin ollen kantajan varainhoitotoimintaan liittyvät velat eivät täytä delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädettyä ensimmäistä edellytystä.
53 Koska delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädetään kolmesta edellytyksestä, jotka ovat kumulatiivisia, kantajan perustelut on hylättävä kokonaisuudessaan, eikä asiassa ole tarpeen tutkia, täyttyvätkö kaksi muuta kyseisessä alakohdassa säädettyä edellytystä.
54 Näin ollen on tutkittava lainvastaisuusväitteet, jotka kantaja on esittänyt 12., 13. ja 14. kanneperusteensa yhteydessä.
2. Kahdestoista kanneperuste, jonka mukaan delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohta, 5 artiklan 1 kohdan e alakohta ja 14 artiklan 2 kohta ovat lainvastaisia, koska ne ovat ristiriidassa direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kanssa
55 Nyt käsiteltävässä kanneperusteessa on kaksi osaa, joista ensimmäisen mukaan delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohta, 5 artiklan 1 kohdan e alakohta ja 14 artiklan 2 kohta ovat lainvastaisia, koska niillä rikotaan direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa säädettyä, ja toisen mukaan edellä luetellut säännökset ovat lainvastaisia, koska niillä loukataan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.
56 Aluksi on todettava, että delegoidun asetuksen 2015/63 14 artiklan 2 kohdan mukaan laitosten on toimitettava kriisinratkaisuneuvostolle ainakin kyseisen delegoidun asetuksen liitteessä II tarkoitetut tiedot, ja kyseisessä liitteessä II olevan toisen luetelmakohdan mukaan laitosten on toimitettava kriisinratkaisuneuvostolle tiedot ”velkojen kokonaismäärästä”, jolla tarkoitetaan kyseisen delegoidun asetuksen 3 artiklan 11 alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan pankkien ja muiden rahoituslaitosten tilinpäätöksestä ja konsolidoidusta tilinpäätöksestä 8.12.1986 annetun neuvoston direktiivin 86/635/ETY (EYVL 1986, L 372, s. 1) 3 jaksossa tarkoitettua velkojen kokonaismäärää tai kansainvälisten tilinpäätösstandardien soveltamisesta 19.7.2002 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1606/2002 (EYVL 2002, L 243, s. 1) tarkoitettujen kansainvälisten tilinpäätösstandardien mukaisesti määriteltyä velkojen kokonaismäärää.
a) Kanneperusteen ensimmäinen osa, joka perustuu direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan rikkomiseen
57 Edellä 39–53 kohdassa todetusta ilmenee, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa ei säädetä, että varainhoitotoimintaan liittyvät velat sivuutetaan ennakollisen vakausmaksun määrän laskemisen yhteydessä, ja näin ollen kyseiset velat otetaan huomioon kyseisessä laskelmassa. Kyseisten velkojen sivuuttamisesta ei säädetä myöskään delegoidun asetuksen 3 artiklan 11 alakohdassa tai 14 artiklan 2 kohdassa.
58 Kantaja väittää lähinnä, että delegoidun asetuksen 2015/63 edellä mainituilla säännöksillä rikotaan direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan a alakohtaa, koska niiden nojalla laitosten riskiprofiilin määrittämisen yhteydessä ei oteta huomioon sitä, että varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin ei liity riskiä.
59 Kriisinratkaisuneuvosto kiistää kantajan perustelut.
60 Tästä on todettava, että direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan mukaan komissiolla on valta antaa delegoituja säädöksiä, joissa määritellään tarkemmin käsite ”ennakollisten vakausmaksujen mukauttaminen laitosten riskiprofiiliin”.
61 SEUT 290 artiklassa tarkoitetun siirretyn toimivallan yhteydessä komissiolla on kuitenkin laaja harkintavalta, kun se käyttää sille myönnettyä toimivaltaa ja erityisesti kun sen on suoritettava monitahoisia arviointeja (ks. vastaavasti tuomio 11.5.2017, Dyson v. komissio, C‑44/16 P, EU:C:2017:357, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
62 Tämä koskee tilannetta, jossa komissio direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla vahvistaa kriteerit ennakollisten vakausmaksujen mukauttamiselle laitosten riskiprofiiliin.
63 Tässä yhteydessä on muistutettava, että ennakolliset vakausmaksut ovat erityisluonteeltaan maksuja, joilla pyritään direktiivin 2014/59 johdanto-osan 105–107 perustelukappaleen ja asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 41 perustelukappaleen mukaan takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, ja samalla tarjoamaan asianomaisille laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 113 kohta).
64 Tässä yhteydessä on todettava, että kuten direktiivin 2014/59 johdanto-osan 114 perustelukappaleesta ilmenee, unionin lainsäätäjä on antanut komission tehtäväksi määritellä delegoidussa säädöksessä sen, miten laitosten rahoitusosuuksia kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyistä on mukautettava suhteessa niiden riskiprofiilin.
65 Myös direktiivin johdanto-osan 107 perustelukappaleessa todetaan, että jotta voidaan varmistaa kansallisiin rahoitusjärjestelyihin maksettavien ennakollisten vakausmaksujen oikeudenmukainen laskeminen ja tarjota kannustimia toimia pienemmällä riskillä, ennakollisissa vakausmaksuissa on otettava huomioon laitoksille aiheutuvan luotto-, maksuvalmius- ja markkinariskin suuruus.
66 Edellä esitetystä seuraa, että komission oli laadittava säännöt, joiden mukaisesti ennakollisia vakautusmaksuja mukautetaan laitosten riskiprofiilin mukaan, ja sen oli pyrittävä tässä yhteydessä kahteen toisiinsa liittyvään tavoitteeseen, nimittäin yhtäältä tavoitteeseen varmistaa, että laitosten pankki- tai laajemmin rahoitusalan toiminnasta aiheutuvat erilaiset riskit otetaan huomioon, ja toisaalta tavoitteeseen kannustaa kyseisiä laitoksia toimimaan pienemmällä riskillä.
67 Kuten delegoidun asetuksen 2015/63 antamiseen liittyvistä asiakirjoista – erityisesti asiakirjasta ”JRC technical work supporting Commission second level legislation on risk based contributions to the (single) resolution fund” [JRC:n tekninen tutkimus (yhteiseen) kriisinratkaisurahastoon suoritettavia riskiin perustuvia maksuja koskevien komission johdetun oikeuden säädösten tukemiseksi] ja asiakirjasta ”Commission Staff Working Document: estimates of the application of the proposed methodology for the calculation of contributions to resolution financing arrangements” [komission yksiköiden valmisteluasiakirja: kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyyn suoritettavien rahoitusosuuksien laskentaan ehdotetun menetelmän soveltamista koskevat arvioinnit] – ilmenee, tällaisten sääntöjen laatiminen edellytti komissiolta monitahoisia arviointeja, sillä komission oli arvioitava eri näkökohtia, joiden perusteella erilaiset pankki- ja rahoitusalan riskit otetaan huomioon.
68 Edellä esitetyn perusteella komissiolla oli laaja harkintavalta antaa direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla säännöt, joissa määritetään käsite ”ennakollisten vakausmaksujen mukauttaminen laitosten riskiprofiiliin”.
69 Kun siis on kyse menetelmästä, jonka mukaisesti vuotuisia perusrahoitusosuuksia mukautetaan direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan nojalla, unionin tuomioistuinten tehtävänä on valvoa ainoastaan, ettei komissio ole sille annettua harkintavaltaa käyttäessään tehnyt ilmeistä virhettä, ettei harkintavaltaa ole käytetty väärin tai ettei komissio ole selvästi ylittänyt harkintavaltansa rajoja (ks. vastaavasti tuomio 21.7.2011, Etimine, C‑15/10, EU:C:2011:504, 60 kohta).
70 Näin ollen kantajan on osoitettava, että edellä 57 kohdassa viitattujen säännösten yhteydessä on tehty ilmeinen virhe tai käytetty väärin harkintavaltaa tai että niillä selvästi ylitetään komissiolle direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa myönnetyn harkintavallan rajat, koska niissä ei säädetä, että varainhoitotoimintaan liittyvät velat sivuutetaan kantajan ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä.
71 Tässä yhteydessä kantaja väittää, että komissio on rikkonut direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohtaa, koska varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin ei liity riskiä, millä on merkitystä ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä kahdesta syystä. Ensinnäkin kantajan mukaan asiakasvarat, jotka ovat kantajan hallussa osana sen harjoittamaa varainhoitotoimintaa, suojataan Saksan maksukyvyttömyyslainsäädännön nojalla siinä tapauksessa, että kantaja ajautuu maksukyvyttömyyteen. Toiseksi kantaja väittää, että sikäli kuin sillä on velvollisuus siirtää asiakkaidensa varat rahoituspalvelutuotteita tarjoaviin laitoksiin, kyseiset varat suojataan tällaisen laitoksen maksukyvyttömyydessä lisäksi talletusten vakuusjärjestelmistä 16.4.2014 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2014/49/EU (EUVL 2014, L 173, s. 149) tarkoitetulla talletusten vakuusjärjestelmällä.
72 Aluksi on palautettava mieleen, että direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa säädetään kahdeksasta seikasta, jotka komission on otettava huomioon ennakollisten vakausmaksujen mukauttamiseksi laitosten riskiprofiiliin. Vaikka ”laitoksen riskialttius” on yksi näistä seikoista, eli komission on otettava se huomioon, kun se antaa delegoidun asetuksen 2015/63 kaltaisen delegoidun säädöksen, kyseinen seikka on vain yksi kahdeksasta kriteeristä, jotka komission on otettava huomioon, kun se laatii tällaisen säädöksen.
73 Tämän jälkeen on todettava, että mikään direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa ei viittaa siihen, että komission olisi annettava erityistä merkitystä yhdelle tai useammalle edellä 72 kohdassa mainituista seikoista, kuten laitoksen riskialttiudelle. Säännöksessä ei myöskään säädetä siitä, miten komission on otettava huomioon laitoksen riskialttius.
74 Lopuksi on muutenkin todettava, että kantaja ei ole osoittanut, että varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin ei liity minkäänlaista riskiä kantajan omaisuuden realisointitilanteessa.
75 Ensinnäkin kantajan perustelusta, jonka mukaan varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin ei liity riskiä realisointitilanteessa, koska kantajan asiakasvarat, jotka ovat kantajan hallussa osana sen harjoittamaa varainhoitotoimintaa, suojataan maksukyvyttömyystilanteessa Saksan lainsäädännön nojalla, on nimittäin todettava, että kantaja ei ole riitauttanut kriisinratkaisuneuvoston toteamusta, jonka mukaan Saksan lainsäädännössä ei anneta erityissuojaa asiakasvaroille, kun ne ovat siirtotilillä.
76 Tässä yhteydessä kriisinratkaisuneuvosto on todennut, että varojen pitäminen siirtotilillä tekee varainhoitotoimintaan liittyvistä veloista riskialttiimpia, koska kyseisiä varoja ei ole välittömästi erotettu kantajan muista varoista eikä niitä siis suojata Saksan lainsäädännön nojalla maksukyvyttömyystilanteessa, eikä kantaja kiistä tätä selitystä.
77 Kannekirjelmästä ilmenee tältä osin muutenkin – ja kantaja on myös todennut näin istunnossa – että kantaja siirtää asiakasvaroja rahoituspalvelutuotteita tarjoavissa laitoksissa avatuille kollektiivisille varainhoitotileille joka kuun 15. ja 30. päivä, eli asiakasvarat voivat olla siirtotilillä enintään 15 päivän ajan ilman, että ne saisivat maksukyvyttömyystilanteessa suojaa Saksan lainsäädännön nojalla.
78 Kantaja on myös väärässä väittäessään, että varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin ei liity riskiä siitä hetkestä alkaen, jona asiakasvarat siirretään siirtotililtä rahoituspalvelutuotteita tarjoaviin laitoksiin, koska kyseiset varat suojataan talletusten vakuusjärjestelmällä siinä tapauksessa, että jokin tällainen laitos ajautuu maksukyvyttömyyteen.
79 Tästä on todettava, että kantaja ei ole kiistänyt kriisinratkaisuneuvoston perustelua, jonka mukaan asiakasvarojen suojaaminen talletusten vakuusjärjestelmällä edellyttää, että asianomaisilla rahoituspalvelutuotteita tarjoavilla laitoksilla on kotipaikka joissain jäsenvaltiossa ja että asiakkaat eivät talleta kyseisiin laitoksiin yli 100 000 euroa, joten asiakasvarojen suoja on sekä maantieteellisesti että määrällisesti rajallista.
80 Edellä esitetyn perusteella kantaja ei ole osoittanut, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohta, 5 artiklan 1 kohdan e alakohta tai 14 artiklan 2 kohta ovat ristiriidassa direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan kanssa.
b) Kanneperusteen toinen osa, joka perustuu yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen
81 Kantaja väittää lähinnä, että se, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohdan, 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan ja 14 artiklan 2 kohdan mukaan varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja ei sivuuteta ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä, on ristiriidassa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kanssa, koska kantajan kaltaiset luottolaitokset ovat tilanteessa, joka on rinnastettavissa kyseisen delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa tarkoitettujen sijoituspalveluyritysten tilanteeseen, mutta niitä kohdellaan eri tavalla.
82 Kriisinratkaisuneuvosto kiistää kyseiset perustelut.
83 On palautettava mieleen, että yhdenvertaisen kohtelun periaate, joka on unionin oikeuden yleinen oikeusperiaate, edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti oikeuttaa (tuomio 3.2.2021, Fussl Modestraße Mayr, C‑555/19, EU:C:2021:89, 95 kohta).
84 Koska kantaja on vedonnut yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen, sen tehtävänä on yksilöidä tarkasti toisiinsa rinnastettavat tilanteet, joita se katsoo kohdellun eri tavalla, tai erilaiset tilanteet, joita se katsoo kohdellun samalla tavalla (tuomio 12.4.2013, Du Pont de Nemours (France) ym. v. komissio, T‑31/07, ei julkaistu, EU:T:2013:167, 311 kohta).
85 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällaisten tilanteiden rinnastettavuutta on arvioitava kaikkien näille tilanteille ominaisten seikkojen kannalta. Nämä seikat on muun muassa määritettävä ja niitä on arvioitava unionin sen toimen kohteen ja päämäärän valossa, jolla kyseinen erottelu otetaan käyttöön. On myös otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu (ks. tuomio 3.2.2021, Fussl Modestraße Mayr, C‑555/19, EU:C:2021:89, 99 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
86 Direktiivin 2014/59, asetuksen N:o 806/2014 ja delegoidun asetuksen 2015/63 kohteesta ja päämäärästä on todettava, että kyseiset toimet liittyvät yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin, jonka käyttöönoton tarkoituksena on asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 12 perustelukappaleen mukaan varmistaa, että toimintansa jatkamiseen kykenemättömiä laitoksia käsitellään neutraalisti, lisätä yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvien jäsenvaltioiden laitosten vakautta ja estää kriisien leviäminen mekanismiin osallistumattomiin jäsenvaltioihin ja helpottaa siten sisämarkkinoiden toimintaa kokonaisuudessaan.
87 Erityisesti ennakollisten vakausmaksujen käyttöön ottamista koskevien säädösten – eli direktiivin 2014/59, asetuksen N:o 806/2014 ja delegoidun asetuksen 2015/63 – säännöksistä on todettava, että edellä 63 kohdasta ilmenee, että ennakollisilla vakausmaksuilla pyritään takaamaan vakuuttamisen logiikan mukaisesti, että rahoitusala tuottaa riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, ja samalla tarjoamaan asianomaisille laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä.
88 Näiden lähtökohtien ja tavoitteiden perusteella on ensinnäkin tutkittava, ovatko kantajan kaltaiset luottolaitokset, joilla on toimilupa myös sijoitustoiminnan harjoittamiseen, delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa tarkoitettujen sijoituspalveluyritysten (jäljempänä sijoituspalveluyritykset) tilanteeseen rinnastettavassa tilanteessa siltä osin kuin on kyse varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottamisesta ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä.
89 Tässä yhteydessä on todettava, että ennakollisten vakausmaksujen tarkoituksena on rahoittaa kriisinratkaisutoimia, joiden toteuttaminen edellyttää asetuksen N:o 806/2014 18 artiklan 1 kohdan c alakohdan ja 18 artiklan 5 kohdan nojalla, että tällainen toimi on yleisen edun kannalta välttämätön eli että sillä voidaan saavuttaa erityisesti kyseisen asetuksen 14 artiklan 2 kohdan b alakohdassa mainittu tavoite välttää se, että laitoksen likvidaatiosta aiheutuisi merkittäviä haitallisia vaikutuksia rahoitusvakaudelle, erityisesti estämällä häiriöiden leviäminen muun muassa markkinoiden perusrakenteisiin ja ylläpitämällä markkinakuria.
90 Kuten direktiivin 2019/2034 johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa todetaan, luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten kaatumiseen liittyvät riskit mahdollisten haitallisten vaikutusten aiheutumisesta rahoitusvakaudelle eivät ole toisiinsa rinnastettavia, koska toisin kuin luottolaitoksilla, sijoituspalveluyrityksillä ei ole suuria vähittäis- ja yrityslainasalkkuja, eivätkä ne ota vastaan talletuksia. Suurista talletussalkuista sekä vähittäis- ja yrityslainasalkuista aiheutuu nimittäin riski rahoitusvakaudelle silloin, kun huomattavan moni yksityishenkilö tai velallisyritys ei kykene maksamaan kyseisiä lainojaan takaisin asianomaisille luottolaitoksille tai kun huomattava osa talletuksista nostetaan tileiltä.
91 Näin on varsinkin siitä syystä, että luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten asiakaskunnat ovat erilaisia. Kuten kriisinratkaisuneuvosto esittää kantajan tätä kiistämättä, sijoituspalveluyritysten asiakkaat ovat nimittäin henkilöitä, jotka käyttävät tiettyjä rahoitusvälineisiin liittyviä erityispalveluja. Tätä toteamusta tukee direktiivin 2014/65 4 artiklan 1 kohdan 9 alakohdassa säädetty tällaisen yrityksen asiakkaan käsitteen määritelmä. Kuten asetuksen N:o 575/2013 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdasta ilmenee, luottolaitokset – mukaan lukien luottolaitokset, joilla on toimilupa myös sijoitustoiminnan harjoittamiseen – sen sijaan vastaanottavat yleisöltä talletuksia tai muita takaisinmaksettavia varoja ja myöntävät luottoja omaan lukuunsa, joten ne tarjoavat palvelujaan suuremmalle henkilöjoukolle.
92 Näin ollen se, että luottolaitokseen kohdistetaan kriisinratkaisutoimia asetuksen N:o 806/2014 18 artiklan 1 kohdan c alakohdan ja 18 artiklan 5 kohdan nojalla, on todennäköisempää kuin tällaisten toimien kohdistaminen sijoituspalveluyritykseen, joten tältä osin nämä erityyppiset laitokset eivät ole toisiinsa rinnastettavissa tilanteissa.
93 Kyseisten laitosten tilanteet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa myöskään varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen kohtelun osalta.
94 Tässä yhteydessä on todettava, että kantaja ei ole vakavissaan kiistänyt sitä, että 9.9.1998 annetun arvopaperikauppalain (Wertpapierhandelsgesetz; BGBl. 1998 I, s. 2708) 84 §:n 2 momentin mukaan sijoituspalveluyritysten, joilla ei ole lupaa harjoittaa talletustoimintaa, on välittömästi erotettava asiakkailtaan vastaanottamansa varat luottolaitoksissa avatuille varainhoitotileille. Kantajan kaltaisella luottolaitoksella ei sitä vastoin ole velvollisuutta toimia näin harjoittamassaan sijoitustoiminnassa, koska – kuten edellä 76 ja 77 kohdassa esitetyistä seikoista ilmenee – sillä ei ole velvollisuutta siirtää kyseisiä varoja välittömästi siirtotililtä rahoituspalvelutuotteita tarjoaviin laitoksiin.
95 Kantaja ei siis ole osoittanut, että sijoituspalveluyritysten varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin liittyy riski, joka on tasoltaan rinnastettavissa kantajan kaltaisten luottolaitosten, joilla on toimilupa myös sijoitustoiminnan harjoittamiseen, varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin liittyvään riskiin. Näin ollen kantaja ei voi vedota siihen, että luottolaitosten, joilla on toimilupa myös sijoitustoiminnan harjoittamiseen, mukaan lukien kantajan, tilanne olisi rinnastettavissa sijoituspalveluyritysten tilanteeseen ja että tällaisia erityyppisiä laitoksia olisi näin ollen kohdeltava samalla tavalla, kun on kyse varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen sivuuttamisesta ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä.
96 Kantaja väittää toiseksi, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohdassa ja 14 artiklan 2 kohdassa säädetään eriarvoisesta kohtelusta Saksaan sijoittautuneiden laitosten ja sellaisten laitosten välillä, joiden kotipaikka on jossain niistä jäsenvaltioista, jotka ovat päättäneet hyödyntää direktiivin 86/635 10 artiklan 1 kohdan kolmannessa virkkeessä säädettyä poikkeusta.
97 Tästä on todettava, että asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohdan ja direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan mukaan kriisinratkaisuneuvosto laskee kullekin laitokselle vuotuisen perusrahoitusosuuden, kuten edellä 17 kohdassa todetaan. Kyseinen rahoitusosuus perustuu laitoksen velkojen määrään (poislukien omat varat ja suojatut talletukset) suhteessa kaikkien yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvien jäsenvaltioiden alueella kaikkien toimiluvan saaneiden laitosten velkojen kokonaismäärään (poislukien omat varat ja suojatut talletukset) (siltä osin kuin on kyse pankkiunionin perusteella lasketusta rahoitusosuudesta) ja suhteessa kaikkien sen jäsenvaltion, jossa asianomaisen laitoksen kotipaikka sijaitsee, alueella toimiluvan saaneiden laitosten velkojen kokonaismäärään (poislukien omat varat ja suojatut talletukset) (siltä osin kuin on kyse kansallisella perusteella lasketusta rahoitusosuudesta).
98 Laskelmassa huomioon otettavien velkojen määrittämisen osalta on muistutettava, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohdassa säädetyn määritelmän mukaan velkojen kokonaismäärällä tarkoitetaan ”direktiivin [86/635] – – 3 jaksossa tarkoitettua tai asetuksessa – – N:o 1606/2002 – – tarkoitettujen kansainvälisten tilinpäätösstandardien mukaisesti määriteltyä velkojen kokonaismäärää”.
99 Lisäksi direktiivin 86/635 3 jaksoon kuuluvan 10 artiklan 1 kohdan mukaan varat, joita luottolaitos hallitsee omissa nimissään mutta kolmannen lukuun, on pääsääntöisesti esitettävä taseessa, jos luottolaitoksella on omistusoikeus kyseisiin varoihin.
100 Direktiivin 86/635 10 artiklan 1 kohdan kolmannen virkkeen mukaan jäsenvaltiot voivat kuitenkin sallia asianomaisten laitosten esittävän tällaiset varat taseen ulkopuolella edellyttäen, että erityisten säännösten perusteella tällaiset varat voidaan ottaa erilleen jaettavista varoista luottolaitoksen lakkauttamisen yhteydessä.
101 Asianosaiset ovat todenneet tästä, että niiden säännösten nojalla, jotka Saksan liittotasavalta on antanut tarkoituksessa noudattaa direktiivin 86/635 10 artiklassa säädettyä, kantajan kaltaisen luottolaitoksen, jolla on toimilupa sijoitustoiminnan harjoittamiseen ja jonka kotipaikka sijaitsee kyseisessä valtiossa, varainhoitotoimintaan liittyvät velat on esitettävä laitoksen taseessa.
102 Asianosaiset ovat niin ikään todenneet, että osa jäsenvaltioista on käyttänyt direktiivin 86/635 10 artiklan 1 kohdan kolmannessa virkkeessä säädettyä mahdollisuutta sallia laitosten, joilla on kotipaikka kyseisissä jäsenvaltioissa, esittää varat, joita luottolaitos hallitsee omissa nimissään mutta kolmannen lukuun, taseen ulkopuolella.
103 Kantajan mukaan tästä seuraa, että jos laitoksen kotipaikka sijaitsee jäsenvaltiossa, joka on käyttänyt direktiivin 86/635 10 artiklan 1 kohdan kolmannessa virkkeessä säädettyä mahdollisuutta, laitos voi esittää tällaiseen varainhoitotoimintaan liittyvät velkansa taseen ulkopuolella, mistä seuraa, ettei kyseisiä velkoja oteta huomioon, kun lasketaan tällaisen laitoksen vuotuinen perusrahoitusosuus. Kyseisen perusrahoitusosuuden laskemisen yhteydessä otetaan sen sijaan huomioon sellaisten laitosten varainhoitotoimintaan liittyvät velat, joiden kotipaikka sijaitsee jäsenvaltiossa, joka ei ole käyttänyt mahdollisuutta sallia varainhoitotoimintaan liittyvien varojen ja velkojen esittäminen taseen ulkopuolella, esimerkiksi Saksassa.
104 Edellä 103 kohdassa esitetty seuraa siis asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohdan ja direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdan soveltamisesta yhdessä, kun otetaan huomioon direktiivin 86/635 3 jakso ja erityisesti sen 10 artiklan 1 kohdan kolmas virke, jossa määritellään laitosten velkojen käsite ja vahvistetaan jäsenvaltioiden mahdollisuus säätää erilaisia sääntöjä siltä osin kuin on kyse varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen esittämisestä laitosten taseessa.
105 Kantaja ei kuitenkaan ole riitauttanut mainittujen säännösten pätevyyttä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen perusteella.
106 Muutenkin on todettava, että jos kantajan perusteluja olisi tulkittava siten, että kantaja väittää itse asiassa, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohta ja 14 artiklan 2 kohta ovat ristiriidassa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen kanssa, koska kyseisissä säännöksissä ei oteta huomioon eri jäsenvaltioiden kirjanpitosääntöjen välistä eroa, joka koskee varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen esittämistä laitosten taseessa, komissiolla ei ole yhdenvertaisen kohtelun periaatteen nojalla toimivaltaa ylittää unionin lainsäätäjän sille SEUT 290 artiklan nojalla antaman delegoidun toimivallan rajoja, kun se antaa delegoituja säädöksiä mainitun perussopimusmääräyksen nojalla. Näin ollen komission tehtävänä ei ole korjata sitä, että unionin oikeus on pantu eri tavalla täytäntöön kansallisissa oikeusjärjestyksissä, ellei sille anneta tällaista toimivaltaa säädöksellä.
107 Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että direktiivissä 2014/59 tai asetuksessa N:o 806/2014 ei ole annettu komissiolle toimivaltaa yhdenmukaistaa kansallisia kirjanpitosääntöjä, jotka koskevat varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen esittämistä laitosten taseissa.
108 Näin ollen kantaja ei voi väittää, että komissio on loukannut yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, kun se ei ole korjannut sitä, että kansalliset kirjanpitosäännöt ovat erilaisia siltä osin kuin on kyse varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen esittämisestä laitosten taseessa.
109 Vaikka oletettaisiin, että komissio olisi voinut säätää delegoidun asetuksensa 2015/63 3 artiklan 11 alakohdassa erilaisen velkojen määritelmän kuin sen, joka säädetään direktiivin 86/635 3 jaksossa, ei tästä muutenkaan seuraisi, että kyseisen delegoidun asetuksen 3 artiklan 11 alakohta olisi yhdenvertaisen kohtelun periaatteen vastainen.
110 Oikeuskäytännöstä ilmenee nimittäin, että syrjintäkielto ei koske mahdollisia kohtelun eroja, joita voi aiheutua jäsenvaltiosta toiseen niistä eroista, joita eri jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen välillä on, jos nämä lainsäädännöt koskevat samalla tavalla kaikkia niiden soveltamisalaan kuuluvia henkilöitä (ks. vastaavasti tuomio 16.7.2009, Horvath, C‑428/07, EU:C:2009:458, 55 kohta ja tuomio 19.9.2013, Panellinios Syndesmos Viomichanion Metapoiisis Kapnou, C‑373/11, EU:C:2013:567, 35 kohta).
111 Vaikka tämä periaate on tosin kehitetty unionin oikeuden määräysten ja säännösten tulkinnassa, kun on arvioitu kansallisen lainsäädännön yhteensoveltuvuutta syrjintäkiellon periaatteen kanssa, tilanne ei kuitenkaan voi olla toinen, kun arvioidaan sellaisen unionin oikeuden määräyksen tai säännöksen pätevyyttä, jolla myönnetään jäsenvaltioille harkintavaltaa, jonka nojalla ne antavat mainitut erilaiset lainsäädännöt (tuomio 19.9.2013, Panellinios Syndesmos Viomichanion Metapoiisis Kapnou, C‑373/11, EU:C:2013:567, 36 kohta).
112 Nyt käsiteltävässä asiassa kantaja ei ole väittänyt eikä varsinkaan osoittanut, että kyseinen Saksan lainsäädäntö ei koskisi samalla tavalla kaikkia sen soveltamisalaan kuuluvia henkilöitä.
113 Muutenkin tiettyä alaa koskevan unionin lainsäädännön antamisella voi olla erilaisia seurauksia tietyille talouden toimijoille niiden oman tilanteen tai niihin lisäksi sovellettavien kansallisten sääntöjen vuoksi, eikä tällaista seurausta voida pitää yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisena, jos kyseinen lainsäädäntö perustuu objektiivisiin perusteisiin, jotka on mukautettu kyseisellä lainsäädännöllä tavoiteltuihin päämääriin (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 19.9.2013, Panellinios Syndesmos Viomichanion Metapoiisis Kapnou, C‑373/11, EU:C:2013:567, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
114 Tässä yhteydessä on todettava, että kantaja ei ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään seikkaa, josta ilmenisi, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohta ei perustu objektiivisiin perusteisiin, jotka on mukautettu delegoidulla asetuksella 2015/63 tavoiteltuihin päämääriin, siltä osin kyseisessä alakohdassa viitataan direktiivin 86/635 3 jaksoon.
115 Kantajan perustelu on siis hylättävä.
116 Kolmanneksi kantaja väittää, että sitä kohdellaan epäyhdenvertaisesti verrattuna luottolaitoksiin, jotka laativat taseensa kansainvälisten tilinpäätösstandardien mukaisesti, eikä se voi laatia tasettaan kyseisten standardien mukaan, koska sovellettavan Saksan lainsäädännön mukaan ainoastaan emoyhtiöillä on oikeus laatia taseensa yksinomaan mainittujen standardien mukaisesti.
117 Tästä on todettava yhtäältä, että kyseinen väitetysti epäyhdenvertainen kohtelu on seurausta sellaisen säännön soveltamisesta, joka perustuu sovellettavaan Saksan lainsäädäntöön eikä delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohtaan, 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaan tai 14 artiklan 2 kohtaan, joiden pätevyyden kantaja kiistää.
118 Muutenkin on todettava toisaalta, että – kuten kantaja itsekin myöntää – se olisi voinut laatia tilinpäätöksensä kansainvälisten tilinpäätösstandardien mukaisesti, mutta se on päättänyt tehdä toisin hallinnollisista ja taloudellisista syistä. Tässä tilanteessa kantaja ei voi vedota epäyhdenvertaiseen kohteluun tällä perusteella.
119 Edellä esitetyn perusteella kantaja ei ole osoittanut, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohta, 5 artiklan 1 kohdan e alakohta tai 14 artiklan 2 kohta olisivat yhdenvertaisen kohtelun periaatteen vastaisia.
120 Näin ollen kahdestoista kanneperuste on hylättävä perusteettomana.
[– –]
B Riidanalaisen päätöksen lainmukaisuutta koskevat kanneperusteet
1. Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan rikkomiseen
144 Kantaja väittää, että kriisinratkaisuneuvosto on rikkonut delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa, kun se on kieltäytynyt sivuuttamasta ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä kantajan varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja. Tämän kanneperusteen tueksi on esitetty kaksiosaiset perustelut.
a) Kanneperusteen ensimmäinen osa, joka perustuu siihen, ettei kriisinratkaisuneuvosto ole ottanut huomioon, että kantaja täyttää kaikki delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädetyt edellytykset
145 Kantaja väittää, että koska riidanalaisessa päätöksessä on kieltäydytty sivuuttamasta ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä kantajan varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja, päätös on ristiriidassa delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan kanssa.
146 Kriisinratkaisuneuvosto kiistää kyseiset perustelut.
147 Edellä 39–52 kohdasta ilmenee, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa on tulkittava siten, että kantajan varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja ei voida sen nojalla sivuuttaa kantajan ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä.
148 Näin ollen kriisinratkaisuneuvosto ei ole tehnyt oikeudellista virhettä, kun se ei ole jättänyt kyseisten velkojen määrää huomiotta, kun se on laskenut kantajan ennakollisen vakausmaksun.
149 Ensimmäisen kanneperusteen ensimmäinen osa on näin ollen hylättävänä perusteettomana.
b) Kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa on sovellettava analogisesti
150 Kantaja esittää, että jos delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa on tulkittava siten, että kantajan varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja ei voida sivuuttaa sen ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä kyseisen alakohdan nojalla, kyseisen delegoidun asetuksen tavoite, yhdenvertaisen kohtelun periaate ja suhteellisuusperiaate edellyttävät, että kyseistä säännöstä sovelletaan analogisesti kantajan tilanteeseen.
151 Kriisinratkaisuneuvosto kiistää kyseiset perustelut.
152 Aluksi on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan soveltaminen tilanteisiin, jotka ovat samankaltaisia kuin mainitussa alakohdassa tarkoitetut tilanteet, vaikkeivät ne täytäkään kaikkia kyseisessä alakohdassa säädettyjä edellytyksiä, on ristiriidassa kyseisen säännöksen sanamuodon kanssa (ks. vastaavasti tuomio 3.12.2019, Iccrea Banca, C‑414/18, EU:C:2019:1036, 92 kohta).
153 Näin ollen unionin tuomioistuin on katsonut, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdassa ei anneta toimivaltaisille viranomaisille valtaa harkintansa mukaan sivuuttaa tiettyjä velkoja direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen ennakollisten vakausmaksujen riskimukautusten nojalla vaan siinä päinvastoin luetellaan yksityiskohtaisesti edellytykset, joiden vallitessa tietyt velat voidaan jättää huomiotta ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä (ks. vastaavasti tuomio 3.12.2019, Iccrea Banca, C‑414/18, EU:C:2019:1036, 93 kohta).
154 Kriisinratkaisuneuvosto ei siis ole tehnyt oikeudellista virhettä, kun se ei ole soveltanut kantajaan analogisesti delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa, toisin kuin kantaja väittää.
155 Yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen, joihin kantaja on vedonnut, huomioon ottamista ei voida käyttää perusteena muunlaiseen tulokseen päätymiselle, koska delegoidussa asetuksessa 2015/63 on säädetty erikseen sellaisista tilanteista, joilla on kyseessä olevista veloista aiheutuviin riskeihin suoraan liittyviä merkittäviä erityispiirteitä (tuomio 3.12.2019, Iccrea Banca, C‑414/18, EU:C:2019:1036, 95 kohta).
156 Kun otetaan huomioon edellä 83–120 kohdassa esitetyt seikat, kantaja ei muutenkaan voi vedota siihen, että se, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa ei ole sovellettu siihen analogisesti, olisi yhdenvertaisen kohtelun periaatteen vastaista.
157 Samoin on katsottava suhteellisuusperiaatteen osalta.
158 Tässä yhteydessä on todettava, että oikeuskäytännöstä ilmenee, että unionin oikeuden yleisiin oikeusperiaatteisiin kuuluva suhteellisuusperiaate edellyttää, että kyseessä olevan säännöstön hyväksyttävät tavoitteet ovat toteutettavissa unionin toimielinten toimilla ja että toimilla ei ylitetä niitä rajoja, jotka johtuvat siitä, mikä on tarpeellista kyseisten tavoitteiden toteuttamiseksi, eli silloin, kun on mahdollista valita usean tarkoituksenmukaisen toimenpiteen välillä, on valittava vähiten rajoittava, eivätkä toimenpiteistä aiheutuvat haitat saa olla liian suuria tavoiteltuihin päämääriin nähden (tuomio 4.5.2016, Philip Morris Brands ym., C‑547/14, EU:C:2016:325, 165 kohta ja tuomio 20.1.2021, ABLV Bank v. SRB, T‑758/18, EU:T:2021:28, 142 kohta; ks. myös vastaavasti tuomio 8.6.2010, Vodafone ym., C‑58/08, EU:C:2010:321, 51 kohta).
159 Ensinnäkin siitä, onko tarkoituksenmukaista, että kantajan varainhoitotoimintaan liittyvät velat otetaan huomioon sen ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä, on todettava, että kantaja ei kiistä, että kyseisten varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottamisella kantajan ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä edistetään ennakollisten vakausmaksujen edellä 63 kohdassa kuvattujen tavoitteiden saavuttamista, sillä tällä tavalla tuotetaan riittävät rahoitusvarat yhteiselle kriisinratkaisumekanismille, jotta se voi täyttää tehtävänsä, ja tarjotaan laitoksille kannustimia toimia pienemmällä riskillä.
160 Tässä yhteydessä kantaja on esittänyt ainoastaan väitteitä, joita se ei ole erityisesti perustellut.
161 Kantaja väittää nimittäin yhtäältä, että sillä, että kantajan varainhoitotoimintaan liittyvät velat otetaan huomioon sen ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä, seuraa, että kantajaan kohdistuu rasite, jota ei voida hyväksyä ja joka on selvästi epäsuhdassa kantajan kokoon. Kun otetaan huomioon edellä 39–52 kohdassa todettu, tätä perustelua ei voida hyväksyä, sillä delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädetty velkojen sivuuttaminen ei riipu asianomaisten laitosten koosta vaan kyseisessä säännöksessä säädettyjen edellytysten täyttymisestä, eikä kyseisillä edellytyksillä ole yhteyttä laitosten kokoon.
162 Toisaalta kantaja vetoaa siihen, että sen varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen sen velkalaskelmassa, kun sen ennakollinen vakausmaksu määritetään, on ristiriidassa direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa vahvistettujen kriteerien kanssa. Tästä on riittävää todeta, että kantaja ei esitä oikeudellisesti riittävällä tavalla, millainen yhteys tällä argumentilla on suhteellisuusperiaatteeseen.
163 Tämän jälkeen siitä, onko kantajan varainhoitotoimintaan liittyvät velat tarpeen ottaa huomioon edellä 63 kohdassa viitattujen tavoitteiden perusteella, kun lasketaan kantajan ennakollinen vakausmaksu, on todettava, että kantaja esittää lähinnä kaksi perustelua.
164 Kantaja väittää ensinnäkin, että sen varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen ei ole tarpeen, koska asiakasvarat ovat jo tallessa talletuksina rahoituspalvelutuotteita tarjoavissa laitoksissa ja niitä suojataan tällaisten laitosten talletusten vakuusjärjestelmällä. Lisäksi kyseisiä asiakkaita suojataan riittävästi sovellettavan maksukyvyttömyyslainsäädännön mukaisilla suojatoimenpiteillä. Kantajan mukaan sen varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen merkitsee, että kyseiset velat saatetaan ottaa huomioon kaksi kertaa kantajan ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä.
165 Tästä on todettava, että kantaja ei kuitenkaan esitä, millainen ennakollisten vakausmaksujen laskentatapa tarkalleen ottaen olisi laitoksille vähemmän rajoittava ja samalla tarkoituksenmukainen, jotta edellä 63 kohdassa mainitut tavoitteet voitaisiin saavuttaa yhtä tehokkaasti ja erityisesti niin, että laskentatavalla korvattaisiin yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen väheneminen kyseisten velkojen sivuuttamisen vuoksi.
166 Kantaja ei muutenkaan ole vedonnut myöskään mihinkään seikkaan, jolla voitaisiin kyseenalaistaa edellä 79 kohdassa mainittu kriisinratkaisuneuvoston väite, jonka mukaan asiakasvarojen suojaaminen talletusten vakuusjärjestelmällä edellyttää, että asianomaisten rahoituspalvelutuotteita tarjoavien laitosten kotipaikka on jossakin jäsenvaltiossa ja että asiakkaat eivät talleta kyseisiin laitoksiin yli 100 000 euroa.
167 Kantajan perustelusta, jonka mukaan sen varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen merkitsee, että kyseiset velat otetaan väitetysti huomioon kaksi kertaa kantajan ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä, on lopuksi riittävää todeta, että kantaja ei esitä mitään perustelua, josta ilmenisi, että komission tarkoituksena olisi ollut poistaa delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdalla kaikenlainen velkojen kaksinkertainen huomioon ottaminen velkalaskelmissa.
168 Kantaja väittää toiseksi, että sen varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen sen ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä ei täytä tarpeellisuutta koskevaa edellytystä, koska maksukyvyttömyystilanteessa sen asiakkailla olisi oikeus sen hallinnoimien varojen erottamiseen konkurssipesästä, mikä osoittaa, että kyseisiä asiakkaita suojataan riittävin suojatoimenpitein.
169 Yhtäältä nämä perustelut on hylättävä jo edellä 165 kohdassa esitetyistä syistä.
170 Toisaalta on joka tapauksessa niin, että kantaja ei ole osoittanut, että sen asiakkaiden omaisuutta ja rahavaroja suojattaisiin kantajan maksukyvyttömyydessä suojatoimenpiteillä, jotka ovat rinnastettavissa niihin suojatoimenpiteisiin, joita sovelletaan sijoituspalveluyritysten asiakkaiden omaisuuteen ja rahavaroihin, kuten edellä 75–77 kohdassa todetaan.
171 Lopuksi on todettava, ettei kantaja ole esittänyt unionin yleiselle tuomioistuimelle mitään konkreettista seikkaa, jolla pyrittäisiin osoittamaan, että sen varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen ottaminen huomioon sen ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä aiheuttaisi haittoja, jotka olisivat selvästi suhteettomia edellä 63 kohdassa mainittuihin tavoitteisiin nähden.
172 Näin ollen ensimmäisen kanneperusteen toinen osa ja siis myös koko ensimmäinen kanneperuste on hylättävä.
[– –]
6. Vuotuisen tavoitetason määrittämisen perustelut
240 Aluksi on todettava, että perustelujen puuttumista tai niiden riittämättömyyttä on pidettävä oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvana perusteena, jonka unionin tuomioistuimet voivat ottaa tai niiden pitää ottaa huomioon omasta aloitteestaan (tuomio 2.12.2009, komissio v. Irlanti ym., C‑89/08 P, EU:C:2009:742, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin voi tai sen jopa täytyy ottaa huomioon myös muita perustelujen puutteellisuuksia kuin ne, joihin kantaja on vedonnut, erityisesti silloin, kun ne ilmenevät oikeudenkäynnin aikana.
241 Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että sen on tutkittava omasta aloitteestaan, onko kriisinratkaisuneuvosto laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta.
242 Tätä varten asianosaisia on kuultu prosessinjohtotoimella ja istunnossa puutteellisuuksista, jotka saattavat rasittaa riidanalaisessa päätöksessä esitettyjä vuotuisen tavoitetason määrittämistä koskevia perusteluja.
243 Tämän jälkeen on todettava, että asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaan kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevien varojen on saavutettava 1.1.2016 alkaen lasketun kahdeksan vuoden alkuvaiheen (jäljempänä alkuvaihe) päättyessä lopullinen tavoitetaso, joka vastaa vähintään 1:tä prosenttia kaikissa yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä (jäljempänä lopullinen tavoitetaso).
244 Asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 2 kohdan mukaan ennakolliset vakausmaksut on jaksotettava alkuvaiheen aikana ajallisesti mahdollisimman tasaisesti, kunnes edellä 243 kohdassa mainittu lopullinen tavoitetaso saavutetaan, ottaen kuitenkin asiaankuuluvasti huomioon suhdannevaiheen ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollinen vaikutus laitosten rahoitusasemaan.
245 Asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdassa säädetään, että kaikkien yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten maksettavat rahoitusosuudet eivät minään vuonna ylitä 12,5:tä prosenttia lopullisesta tavoitetasosta.
246 Delegoidun asetuksen 2015/63 4 artiklan 2 kohdassa säädetään ennakollisten vakausmaksujen laskentatavan osalta, että kriisinratkaisuneuvoston on vahvistettava ennakollisten vakausmaksujen määrä vuotuisen tavoitetason perusteella ottaen huomioon lopullisen tavoitetason ja käyttäen vahvistamisen perustana neljännesvuosittain laskettua kaikkien yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten keskimäärää edellisenä vuonna.
247 Vastaavasti täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklan mukaan kriisinratkaisuneuvosto laskee kunkin laitoksen ennakollisen vakausmaksun vuotuisen tavoitetason perusteella, ja vuotuinen tavoitetaso on vahvistettava lopullisen tavoitetason perusteella ja delegoidussa asetuksessa 2015/63 säädetyn menetelmän mukaisesti.
248 Nyt käsiteltävässä asiassa riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleesta ilmenee, että kriisinratkaisuneuvosto on vahvistanut vakausmaksukauden 2021 vuotuisen tavoitetason määräksi 11 287 677 212,56 euroa.
249 Riidanalaisen päätöksen 36 ja 37 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto on todennut lähinnä, että vuotuinen tavoitetaso on määritettävä suojattujen talletusten määrän kehitystä edeltävinä vuosina koskevan analyysin, taloudellisen tilanteen merkityksellisten muutosten ja suhdannevaiheeseen liittyviä indikaattoreita ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollista vaikutusta laitosten taloudelliseen tilanteeseen koskevan analyysin perusteella. Näin ollen kriisinratkaisuneuvosto on pitänyt asianmukaisena vahvistaa tähän analyysiin ja yhteisen kriisirahaston käytettävissä olevien varojen määrään perustuvan kertoimen (jäljempänä kerroin). Vuotuisen tavoitetason määrittämiseksi kriisinratkaisuneuvosto on soveltanut kyseistä kerrointa kahdeksasosaan suojattujen talletusten keskimäärästä vuonna 2020.
250 Kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt menetelmän, jonka mukaisesti se on vahvistanut kyseisen kertoimen, riidanalaisen päätöksensä 38–47 perustelukappaleessa.
251 Kriisinratkaisuneuvosto on todennut riidanalaisen päätöksensä 38 perustelukappaleessa, että trendinä on, että kaikkien yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvien jäsenvaltioiden laitosten suojatut talletukset lisääntyvät jatkuvasti. Se on erityisesti todennut, että kyseisten talletusten neljännesvuosittain laskettu keskimäärä oli 6,689 biljoonaa euroa vuonna 2020.
252 Riidanalaisen päätöksensä 40 ja 41 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt suojattujen talletusten ennustetun kehityksen alkuvaiheen kolmena jäljellä olevana vuonna eli vuosina 2021–2023. Se on arvioinut, että suojattujen talletusten määrä lisääntyy vuosittain 4–7 prosenttia alkuvaiheen loppuun mennessä.
253 Riidanalaisen päätöksensä 42–45 perustelukappaleessa kriisinratkaisuneuvosto on esittänyt arvioinnin suhdannevaiheesta ja ennakollisten vakausmaksujen mahdollisesta myötäsyklisestä vaikutuksesta laitosten rahoitustilanteeseen. Se on todennut ottaneensa siinä huomioon useita indikaattoreita, kuten bruttokansantuotteen kasvua koskevan komission ennusteen ja tätä koskevat Euroopan keskuspankin ennusteet ja yksityisen sektorin luottovirrat suhteessa bruttokansantuotteeseen.
254 Kriisinratkaisuneuvosto on katsonut riidanalaisen päätöksensä 46 perustelukappaleessa, että suojattujen talletusten kasvun on syytä odottaa jatkuvan pankkiunionissa, mutta kasvuvauhti lienee hitaampi kuin vuonna 2020. Kriisinratkaisuneuvosto on todennut tältä osin riidanalaisen päätöksensä 47 perustelukappaleessa, että se on omaksunut varovaisen lähestymistavan, kun se on arvioinut suojattujen talletusten kasvuvauhtia tulevina vuosina vuoteen 2023 saakka.
255 Näiden toteamusten perusteella kriisinratkaisuneuvosto on vahvistanut riidanalaisen päätöksensä 48 perustelukappaleessa kertoimeksi 1,35 prosenttia. Se on tämän jälkeen laskenut vuotuisen tavoitetason määrän kertomalla suojattujen talletusten keskimäärän vuonna 2020 kyseisellä kertoimella ja jakamalla tämän laskelman tuloksen kahdeksalla päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetyn seuraavan matemaattisen kaavan mukaisesti:
”Tavoite0 [vuotuisen tavoitetason määrä] = suojattujen talletusten kokonaismäärä2020 * 0,0135 * ⅛ = EUR 11 287 677 212,56”.
256 Kriisinratkaisuneuvosto ilmoitti kuitenkin istunnossa määrittäneensä vakausmaksukauden 2021 vuotuisen tavoitetason seuraavasti.
257 Ensinnäkin kriisinratkaisuneuvosto on katsonut ennusteen perusteella, että kaikkien yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten suojattujen talletusten määrä on alkuvaiheen päättymisajankohtana noin 7,5 biljoonaa euroa. Tämän määrän selvittämiseksi kriisinratkaisuneuvosto on ottanut huomioon, että suojattujen talletusten keskimäärä oli 6,689 biljoonaa euroa vuonna 2020, että suojatut talletukset lisääntyivät vuosittain 4 prosenttia ja että alkuvaiheen aikana oli jäljellä kolme vakausmaksukautta.
258 Toiseksi kriisinratkaisuneuvosto on laskenut asetuksen N:o 806/2014 69 artiklan 1 kohdan mukaisesti 1 prosentin kyseisestä 7,5 biljoonasta eurosta ja saanut näin lopullisen tavoitetason arvioiduksi määräksi, joka on saavutettava alkuvaiheen päättyessä, noin 75 miljardia euroa.
259 Kolmanneksi kriisinratkaisuneuvosto on vähentänyt tästä määrästä yhteisessä kriisinratkaisurahastossa vuonna 2021 jo käytettävissä olleet rahoitusvarat eli noin 42 miljardia euroa ja saanut näin määrän, joka oli kerättävä alkuvaiheen aikana vielä jäljellä olevina vakausmaksukausina eli vuosina 2021–2023. Tämä määrä oli noin 33 miljardia euroa.
260 Neljänneksi kriisinratkaisuneuvosto on jakanut viimeksi mainitun määrän kolmella ja jakanut sen tasaisesti jäljellä olevien kolmen vakausmaksukauden kesken. Vakausmaksukauden 2021 vuotuiseksi tavoitetasoksi on näin ollen vahvistettu edellä 248 kohdassa mainittu määrä eli noin 11,287 miljardia euroa.
261 Kriisinratkaisuneuvosto väitti istunnossa lisäksi julkaisseensa tietoja, joihin edellä 257–260 kohdassa kuvailtu menetelmä on perustunut ja joiden avulla kantaja on voinut ymmärtää menetelmän, jonka mukaisesti vuotuinen tavoitetaso oli määritetty. Se on erityisesti todennut julkaisseensa toukokuussa 2021 eli riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen mutta ennen käsiteltävänä olevan kanteen nostamista verkkosivustollaan Fact Sheet 2021 ‑nimisen tiedotteen (jäljempänä tiedote), jossa ilmoitettiin lopullisen tavoitetason arvioitu määrä. Kriisinratkaisuneuvosto totesi myös, että yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrä oli saatavilla sen verkkosivustolla ja muiden virallisten lähteiden kautta ja vieläpä hyvissä ajoin ennen riidanalaisen päätöksen tekemistä.
262 Perusteluvelvollisuuden sisällön osalta oikeuskäytännöstä ilmenee, ettei unionin toimielimen tai elimen tekemän päätöksen perusteluihin saa muun muassa sisältyä ristiriitoja, jotta ne, joita päätös koskee, voivat saada tietää päätöksen todelliset perustelut voidakseen puolustaa oikeuksiaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa ja jotta tämä tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2008, Bertelsmann ja Sony Corporation of America v. Impala, C‑413/06 P, EU:C:2008:392, 169 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 20 ja 45–47 kohta ja tuomio 16.12.2015, Kreikka v. komissio, T‑241/13, EU:T:2015:982, 56 kohta).
263 Lisäksi silloin, kun riidanalaisen päätöksen tekijä antaa päätöksen perusteluja koskevia tiettyjä selityksiä unionin tuomioistuimissa vireillä olevan menettelyn aikana, näiden selitysten on oltava sopusoinnussa kyseisessä päätöksessä esitettyjen toteamusten kanssa (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2005, Suproco v. komissio, T‑101/03, EU:T:2005:336, 45–47 kohta ja tuomio 13.12.2016, Printeos ym. v. komissio, T‑95/15, EU:T:2016:722, 54 ja 55 kohta).
264 Jos riidanalaisessa päätöksessä esitetyt toteamukset eivät ole sopusoinnussa tällaisten tuomioistuinmenettelyssä annettujen selitysten kanssa, kyseisen päätöksen perustelut eivät nimittäin täytä edellä 217 ja 218 kohdassa mainittuja tehtäviä. Erityisesti tällainen epäjohdonmukaisuus estää yhtäältä niitä, joita päätös koskee, saamasta ennen kanteen nostamista tietoonsa päätöksen todellisia perusteluja ja valmistelemasta niiden osalta puolustustaan sekä toisaalta unionin tuomioistuimia yksilöimästä kyseisen päätöksen tosiasiallisena oikeudellisena perustana olleita perusteluja ja tutkimasta, ovatko ne sovellettavien oikeussääntöjen mukaisia.
265 Lopuksi on muistutettava, että kun kriisinratkaisuneuvosto tekee ennakollisten vakausmaksujen vahvistamista koskevan päätöksen, sen on ilmoitettava asianomaisille laitoksille näiden maksujen laskentamenetelmä (ks. tuomio 15.7.2021, komissio v. Landesbank Baden-Württemberg ja SRB, C‑584/20 P ja C‑621/20 P, EU:C:2021:601, 122 kohta).
266 Saman on pädettävä vuotuisen tavoitetason määrittämismenetelmään, koska sen määrällä on olennainen merkitys tällaisen päätöksen systematiikassa. Kuten täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklasta ilmenee, ennakollisten vakausmaksujen laskentamenetelmässä kyseinen määrä nimittäin jaetaan kaikkien asianomaisten laitosten välillä, joten jos tätä määrää suurennetaan tai pienennetään, kunkin laitoksen ennakollinen vakausmaksu vastaavasti suurenee tai pienenee.
267 Edellä esitetyn perusteella kriisinratkaisuneuvosto on velvollinen antamaan laitoksille riidanalaisessa päätöksessään vuotuisen tavoitetason määrittämismenetelmää koskevia selityksiä, joiden on myös oltava sopusoinnussa kriisinratkaisuneuvoston tuomioistuinmenettelyn aikana antamien tosiasiallisesti sovellettua menetelmää koskevien selitysten kanssa.
268 Näin ei kuitenkaan ole käsiteltävässä asiassa.
269 Aluksi on nimittäin todettava, että riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa esitetään matemaattinen kaava, jonka mukaisesti vuotuinen tavoitetaso on riidanalaisen päätöksen mukaan määritetty. Käy kuitenkin ilmi, ettei tämä kaava sisällä istunnossa selvitetyn, kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltaman menetelmän osatekijöitä. Kuten edellä 257–260 kohdasta ilmenee, kriisinratkaisuneuvosto on nimittäin selvittänyt tällä menetelmällä vuotuisen tavoitetason määrän vähentämällä lopullisesta tavoitetasosta yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat voidakseen laskea määrän, joka alkuvaiheen loppuun mennessä oli vielä kerättävä, ja jakamalla tämän määrän kolmella. Näitä kahta laskuvaihetta ei kuitenkaan esitetä kyseisessä matemaattisessa kaavassa.
270 Tätä toteamusta ei myöskään voida kyseenalaistaa kriisinratkaisuneuvoston väitteellä, jonka mukaan se julkaisi toukokuussa 2021 tiedotteen, jossa esitettiin vaihteluväli, josta ilmenivät lopullisen tavoitetason mahdolliset määrät, ja verkkosivuillaan myös kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevien varojen määrän. Riippumatta siitä, oliko kantaja tosiasiallisesti tietoinen kyseisistä määristä, se ei nimittäin voinut ymmärtää pelkästään niiden perusteella, että kriisinratkaisuneuvosto oli tosiasiallisesti suorittanut edellä 269 kohdassa mainitut kaksi laskutoimitusta, kun niitä ei edes mainittu riidanalaisen päätöksen 48 perustelukappaleessa ilmoitetussa matemaattisessa kaavassa.
271 Samanlaisia epäjohdonmukaisuuksia on myös 1,35 prosentin kertoimen vahvistamistavassa, vaikka sillä on keskeinen merkitys edellä 255 kohdassa mainitussa matemaattisessa kaavassa. Tämä kerroin voitiin nimittäin ymmärtää siten, että se perustuu muiden parametrien ohella suojattujen talletusten ennustettuun kasvuun jäljellä olevina alkuvaiheen vuosina. Kuten kriisinratkaisuneuvosto myönsi istunnossa, tämä kerroin on kuitenkin vahvistettu siten, että vuotuisen tavoitetason määrän laskutulos voitiin perustella, eli sen jälkeen, kun kriisinratkaisuneuvosto oli laskenut tämän määrän soveltamalla edellä 257–260 kohdassa esitettyjä neljää vaihetta erityisesti jakamalla kolmella määrän, joka oli saatu vähentämällä yhteisessä kriisinratkaisurahastossa käytettävissä olevat varat lopullisesta tavoitetasosta. Tämä menettelytapa ei kuitenkaan käy millään tavoin ilmi riidanalaisesta päätöksestä.
272 Lisäksi on muistutettava, että arvioitu lopullisen tavoitetason määrä oli tiedotteen mukaan 70–75 miljardia euroa. Tämä vaihteluväli on kuitenkin ristiriidassa riidanalaisen päätöksen 41 perustelukappaleessa mainitun suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluvälin (4–7 prosenttia) kanssa. Kriisinratkaisuneuvosto nimittäin totesi istunnossa, että se otti vuotuisen tavoitetason määrittämisessä huomioon suojattujen talletusten 4 prosentin kasvuvauhdin eli jälkimmäisen vaihteluvälin pienimmän luvun ja sai näin arvioiduksi lopulliseksi tavoitetasoksi 75 miljardia euroa, joka oli ensin mainitun vaihteluvälin suurin arvo. Näiden kahden vaihteluvälin välillä näyttää siten olevan ristiriita. Yhtäältä suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluväli kattaa nimittäin myös 4:ää prosenttia suuremmat arvot, mutta niitä soveltamalla lopullisen tavoitetason arvioitu määrä olisi ollut suurempi kuin tätä tavoitetasoa koskevaan vaihteluväliin sisältyvät määrät. Toisaalta kantaja ei pysty ymmärtämään, miksi kriisinratkaisuneuvosto sisällytti tämän tavoitetason vaihteluväliin alle 75 miljardin euron määriä. Niihin päätymiseksi olisi nimittäin täytynyt soveltaa alle 4 prosentin määrää, joka ei kuitenkaan sisälly suojattujen talletusten kasvuvauhdin vaihteluväliin. Tässä tilanteessa kantaja ei pystynyt määrittämään, millä tavoin kriisinratkaisuneuvosto oli käyttänyt suojattujen lainojen kasvuvauhtia koskevaa vaihteluväliä arvioidun lopullisen tavoitetason laskennassa.
273 Vuotuisen tavoitetason määrittämisestä on todettava, ettei istunnossa selvitetty kriisinratkaisuneuvoston tosiasiallisesti soveltama menetelmä siis vastaa riidanalaisessa päätöksessä kuvailtua menetelmää, joten tämän tavoitetason vahvistamisen todelliset syyt eivät selvinneet riidanalaisen päätöksen perusteella laitoksille eivätkä unionin yleiselle tuomioistuimelle.
274 Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että riidanalainen päätös on perusteltu puutteellisesti vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta. Näin ollen riidanalainen päätös on kumottava tällä perusteella.
C Päätelmät
275 Unionin yleisen tuomioistuimen omasta aloitteestaan suorittaman tutkinnan perusteella on todettava, että riidanalainen päätös on perusteltu puutteellisesti vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta. Koska riidanalainen päätös on kumottava jo pelkästään näiden puutteiden perusteella, se on siis kumottava kantajaa koskevilta osin.
[– –]
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskennasta 14.4.2021 tehty yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) päätös SRB/ES/2021/22 kumotaan Max Heinr. Sutor OHG:ia koskevilta osin.
2) Päätöksen SRB/ES/2021/22 vaikutukset pysytetään voimassa Max Heinr. Sutor OHG:ia koskevilta osin, kunnes kohtuullisessa ajassa, joka ei saa ylittää kuutta kuukautta tämän tuomion julistamispäivästä, on tullut voimaan kriisinratkaisuneuvoston uusi päätös kyseisen laitoksen yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vakausmaksukaudelta 2021 suorittaman ennakollisen vakausmaksun vahvistamisesta.
3) Kriisinratkaisuneuvosto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Max Heinr. Sutor OHG:n oikeudenkäyntikulut.
Julistettiin Luxemburgissa 8 päivänä toukokuuta 2023.
Allekirjoitukset