YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kolmas jaosto)
7 päivänä helmikuuta 2007
Yhdistetyt asiat T-118/04 ja T-134/04
Giuseppe Caló
vastaan
Euroopan yhteisöjen komissio
Henkilöstö – Johtajan uudelleensijoittaminen pääneuvonantajaksi – Yksikön etu – Tehtävien vastaavuus – Eurostatin uudelleenorganisointi – Johtajan virkaan nimittäminen – Avointa virkaa koskeva ilmoitus – Perusteluvelvollisuus – Hakijoiden ansioiden vertailu – Kumoamiskanne – Vahingonkorvauskanne
Aihe: Kanne, jossa vaaditaan kumoamaan yhtäältä 9.7.2003 tehty komission päätös, jolla kantaja sijoitettiin uudelleen johtajan virasta pääneuvonantajan virkaan, ja Eurostatin uudelleenorganisoinnista 1.10.2003 tehty komission päätös siltä osin kuin sillä vahvistettiin kantajan uudelleensijoittaminen sekä vaatimus sen henkisen kärsimyksen, jonka kantaja väittää kärsineensä, korvaamiseksi, ja toisaalta vaatimus kumota 30.3.2004 tehty komission päätös, jolla N. nimitettiin Eurostatin osaston ”Maataloutta, kalastusta, rakennerahastoja ja ympäristöä koskevat tilastot” johtajan virkaan ja jolla hylättiin kantajan hakemus tulla nimitetyksi kyseiseen virkaan
Ratkaisu: Asiassa T-118/04 komissio velvoitetaan suorittamaan kantajalle yhden euron suuruinen summa vahingonkorvauksena virkavirheestä. Asiassa T-134/04 komissio velvoitetaan suorittamaan kantajalle virkavirheen johdosta vahingonkorvauksena 5 000 euroa. Kanteet hylätään muilta osin. Asiassa T-118/04 komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, mukaan luettuna ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käydystä välitoimimenettelystä aiheutuneet kulut, ja viidesosasta kantajan oikeudenkäyntikuluja, mukaan luettuna ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käydystä välitoimimenettelystä aiheutuneet kulut. Asiassa T-118/04 kantaja vastaa neljästä viidesosasta omista oikeudenkäyntikuluistaan, mukaan luettuna ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käydystä välitoimimenettelystä aiheutuneet kulut. Asiassa T-134/04 komissio velvoitetaan korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut, mukaan luettuna ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käydystä välitoimimenettelystä aiheutuneet kulut.
Tiivistelmä
1. Henkilöstö – Siirtäminen toisiin tehtäviin – Uudelleensijoittaminen – Erotteluperuste
(Henkilöstösääntöjen 4 artikla, 7 artiklan 1 kohta ja 29 artikla)
2. Henkilöstö – Nimittävä viranomainen – Toimivallan käyttö
(Henkilöstösääntöjen 2 artiklan 1 kohta)
3. Henkilöstö – Yksikköjen organisointi – Henkilöstön asemapaikkojen määrääminen
(Henkilöstösääntöjen 7 artiklan 1 kohta)
4. Henkilöstö – Yksikköjen organisointi – Henkilöstön asemapaikkojen määrääminen
(Henkilöstösääntöjen 7 artiklan 1 kohta)
5. Henkilöstö – Yksikköjen organisointi – Henkilöstön asemapaikkojen määrääminen
(Henkilöstösääntöjen 7 artiklan 1 kohta)
6. Henkilöstö – Sopimussuhteen ulkopuolinen toimielinten vastuu – Virkavirhe
7. Henkilöstö – Ilmoitus avoimesta virasta – Kohde
(Henkilöstösääntöjen 29 artiklan 1 kohta)
8. Henkilöstö – Avoin virka – Hakijoiden ansioiden vertailu
(Henkilöstösääntöjen 29 artiklan 1 kohta)
9. Henkilöstö – Palvelukseen ottaminen – Toimi, joka kuuluu komission jäsenten kollegion nimitysasioita koskevaan toimivaltaan
(Henkilöstösääntöjen 14 artikla)
10. Henkilöstö – Asianomaiselle vastainen päätös – Hakemuksen hylkääminen
(Henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohta ja 91 artiklan 2 ja 4 kohta)
1. Henkilöstösääntöjen järjestelmästä ilmenee, että kyseessä voi olla varsinainen siirto vain silloin, jos virkamies siirretään avoinna olevaan virkaan. Tästä seuraa, että kaikkiin varsinaisiin siirtoihin sovelletaan henkilöstösääntöjen 4 ja 29 artiklassa vahvistettuja muotovaatimuksia. Näitä muotovaatimuksia ei sitä vastoin sovelleta silloin, kun kyseessä on virkamiehen uudelleensijoittaminen, koska tällainen siirto ei johda viran vapautumiseen.
Uudelleensijoittamisesta tehtäviin päätöksiin sovelletaan kuitenkin samalla tavoin kuin siirtoihin asianomaisten virkamiesten laillisten oikeuksien ja intressien suojelemisen osalta henkilöstösääntöjen 7 artiklan 1 kohdan sääntöjä erityisesti siinä mielessä, että virkamiehet voidaan sijoittaa uudelleen vain yksikön edun vuoksi ja virkojen vastaavuuden mukaisesti.
(ks. 49, 53 ja 99 kohta)
Viittaukset: yhdistetyt asiat 161/80 ja 162/80, Carbognani ja Coda Zabetta v. komissio, 24.2.1981 (Kok. 1981, s. 543, 21 kohta); asia 19/87, Hecq v. komissio, 23.3.1988 (Kok. 1988, s. 1681, 6 kohta); yhdistetyt asiat C‑116/88 ja C‑149/88, Hecq v. komissio, 7.3.1990 (Kok. 1990, s. I‑599, 11 kohta); asia C‑398/93 P, Rasmussen v. komissio, 9.8.1994 (Kok. 1994, s. I‑4043, 11 kohta); asia T-98/96, Costacurta v. komissio, 22.1.1998, (Kok. H. 1998, s. I‑A‑21 ja II‑49, 36 kohta); asia T‑23/96, De Persio v. komissio, 15.9.1998 (Kok. H. 1998, s. I‑A‑483 ja II‑1413, 79 kohta); asia T‑100/00, Campoli v. komissio, 6.3.2001 (Kok. H. 2001, s. I‑A‑71 ja II‑347, 29 kohta) ja asia T-103/01, Cwik v. komissio, 26.11.2002 (Kok. H. 2002, s. I‑A‑229 ja II‑1137, 30 kohta).
2. Edelleendelegointi tai poikkeaminen henkilöstösäännöissä nimittävälle viranomaiselle annetun toimivallan jakoperusteista voi johtaa hallinnon toteuttaman toimen mitättömyyteen vain siinä tapauksessa, että edelleendelegointi tai poikkeaminen saattaisi loukata jotain henkilöstösäännöissä tai henkilöstöhallintoa koskevissa hyvään hallintotapaan liittyvissä säännöissä virkamiehelle annetuista takeista.
Näin ollen se, että hallinnon sisällä tapahtuneiksi väitettyjen vakavien sääntöjenvastaisuuksien erityisessä asiayhteydessä virkamiehen uudelleensijoittamista koskevan päätöksen on tehnyt komission jäsenten kollegio, vaikka tämä toimielin oli henkilöstösääntöjen 2 artiklan nojalla delegoinut tämän toimivallan asianomaiselle pääosastolle, ei voi aiheuttaa tämän päätöksen mitättömyyttä. Sen, että tämän toimen on toteuttanut delegoinnin suorittanut viranomainen, jolla oli alun perin tämä toimivalta, on katsottava tällaisessa tilanteessa suojaavan erityisen hyvin uudelleensijoittamisen kohteena olevan virkamiehen intressejä. On myös hyvän hallintotavan periaatteen mukaista, että yksi ja sama viranomainen sekä toteuttaa hallinnolliset toimenpiteet, jotka ovat tarpeen tilanteen vakavuuden vuoksi, että tekee henkilöstöhallintoa koskevat päätökset, jotka ovat sen mielestä välttämättömiä. Erityiset seikat, kuten oletettujen hallinnollisten sääntöjenvastaisuuksien asiayhteys, ovat täysin hyväksyttävä peruste sille, että poiketaan poikkeuksellisesti hyvän hallintotavan ja henkilöresurssien käytön rationalisoinnin tavoitteesta, jota tavoitellaan henkilöstösääntöjen 2 artiklan nojalla myönnetyllä valtuutuksella, jolla pyritään saavuttamaan ne vastuun tasot, joita henkilötarpeiden hallinnointi välittömimmin koskee.
(ks. 66–68, 70 ja 71 kohta)
Viittaukset: asia 46/72, De Greef v. komissio, 30.5.1973 (Kok. 1973, s. 543, 18 ja 21 kohta); asia 49/72, Drescig v. komissio, 30.5.1973 (Kok. 1973, s. 565, 10 ja 13 kohta); em. asia De Persio v. komissio, 110–112 kohta.
3. Jos ilmenee, että pääosaston sisällä on syyllistytty sääntöjenvastaisuuksiin, hallinto ei tee ilmeistä arviointivirhettä katsoessaan, että yksikön etu edellyttää kaikkien johtotehtäviä hoitaneiden johtajien poistamista tehtävistään ja heidän uudelleensijoittamistaan pääneuvonantajien virkoihin, jotta varmistettaisiin näitä sääntöjenvastaisuuksia koskevien tutkimusten ja erityisesti heidän mahdollista osuuttaan näihin sääntöjenvastaisuuksiin koskevien selvitysten häiriötön ja asianmukainen kulku. Kun otetaan huomioon tällainen tavoite, johon ei liity seuraamusten määrääminen johtajille tai sääntöjenvastaisuuksien jatkumisen estäminen, tässä yhteydessä on merkityksetöntä, että tarkastuksissa on ilmennyt, että johtajan ei voitu katsoa olevan vastuussa mistään laiminlyönnistä, sillä hän ei voi missään tapauksessa asianmukaisesti vedota uudelleensijoittamista koskevaa päätöstä vastaan, koska sitä on arvioitava päätöksentekohetkellä olemassa olleiden tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen perusteella.
Tätä arviointia ei voida kyseenalaistaa väitteellä, jonka mukaan komissiolla ja erityisesti joillain sen jäsenillä, jotka ovat olleet syyllisiä siihen, että välttämättömiä toimenpiteitä ei toteutettu ajoissa sen jälkeen kun he olivat saaneet tiedon asianomaisen pääosaston hallintoa rasittaneita sääntöjenvastaisuuksia koskeneista vakavista epäilyistä, olisi asiassa oma intressi, koska silloin kun päätöstä ei ole todettu yksikön edun vastaiseksi, kyseessä ei voi olla harkintavallan väärinkäyttö.
(ks. 108, 110, 111, 114 ja 115 kohta)
Viittaukset: yhdistetyt asiat T‑59/91 ja T‑79/91, Eppe v. komissio, 10.7.1992 (Kok. 1992, s. II‑2061, 57 kohta); asia T‑73/96, Forcat Icardo v. komissio, 19.6.1997 (Kok. H. 1997, s. I‑A‑159 ja II‑485, 39 kohta); em. asia Campoli v. komissio, 63 kohta ja yhdistetyt asiat T‑124/01 ja T‑320/01, Del Vaglio v. komissio, 4.6.2003 (Kok. H. 2003, s. I‑A‑157 ja II‑767, 77 kohta).
4. Uudelleensijoittamisesta yksikön edun vuoksi tehdyn päätöksen laillisuuteen ei sinänsä vaikuta se, että se, että hallinto on ilmoittanut päätöksestä suurelle yleisölle, on saattanut herättää virheellisesti sen vaikutelman, että uudelleen sijoitettu virkamies olisi syyllistynyt tai että hänen ainakin epäillään olevan osallinen sääntöjenvastaisuuksiin. Tällä seikalla saattaa kuitenkin olla merkitystä tutkittaessa asianomaisen esittämää vahingonkorvausvaatimusta.
(ks. 120 ja 121 kohta)
5. Koska tavanomaisella sisäisellä järjestelytoimenpiteellä, joka toteutetaan yksikön edun vuoksi, kuten uudelleensijoittamista koskevalla toimenpiteellä, ei heikennetä virkamiehen henkilöstösääntöihin perustuvaa asemaa eikä loukata palkkaluokan ja viran välisen vastaavuuden periaatetta, sitä ei tarvitse edeltää asianomaisen kuuleminen eikä sitä tarvitse perustella.
(ks. 122, 126 ja 142 kohta)
Viittaukset: em. asia Hecq v. komissio, 7.3.1990, 14 kohta ja em. asia Cwik v. komissio, 62 kohta.
6. Hallinto tekee virkavirheen, jonka perusteella se joutuu vastuuseen, jos se antaa suurelle yleisölle vapaasti saatavilla olevalla lehdistötiedotteella sen vaikutelman, että virkamies, joka sijoitetaan uudelleen yksikön edun vuoksi, on sotkeutunut tiettyihin sääntöjenvastaisuuksiin, vaikka uudelleensijoittamista koskevaa päätöstä ei sinänsä rasitakaan lainvastaisuus. Tällainen virhe aiheuttaa kyseiselle virkamiehelle henkistä kärsimystä, koska hänet asetetaan tilanteeseen, jossa hän joutuu jatkuvasti puolustautumaan sekä työtovereitaan että yksikön ulkopuolisia henkilöitä vastaan.
(ks. 155–157 kohta)
7. Vaikka avointa virkaa koskevassa ilmoituksessa on ilmoitettava asianomaisille niin tarkasti kuin mahdollista niiden edellytysten laatu, joiden on täytyttävä kyseisen viran saamiseksi, palkkaluokan A 2 virkaan liittyvässä avointa virkaa koskevassa ilmoituksessa voidaan edellytyksiä vahvistettaessa jättää tiettyä harkintavaltaa nimittävälle viranomaiselle, kun otetaan huomioon täytettävän toimen tärkeys. Tästä seuraa, että silloin, kun palkkaluokkaan A 2 kuuluvan johtajan avointa virkaa koskevassa ilmoituksessa julkaistaan riittävän täsmälliset vaatimukset, jotta nimittävä viranomainen kykenee vertailemaan eri hakijoiden ansioita, se, että se oli laadittu samansisältöiseksi kuin muut ilmoitukset, joita julkaistiin samana päivänä muiden saman palkkaluokan mutta toimivallan osalta erilaisten virkojen osalta, ei ole sellainen seikka, jonka vuoksi ilmoitus olisi lainvastainen.
(ks. 180, 181 ja 183 kohta)
Viittaukset: yhdistetyt asiat T‑178/95 ja T‑179/95, Picciolo ja Caló v. alueiden komitea, 18.3.1997 (Kok. H. 1997, s. I‑A‑51 ja II‑155, 87 kohta) ja asia T‑95/01, Coget ym. v. tilintarkastustuomioistuin, 20.9.2001 (Kok. H. 2001, s. I‑A‑191 ja II‑879, 67 kohta).
8. Kun on arvioitava, onko valittaessa virkamiestä merkittävän vastuualueen sisältävään palkkaluokan A 2 virkaan mahdollisesti tehty virhe, tällaisen virheen on oltava ilmeinen ja sillä on ylitettävä se laaja harkintavalta, joka nimittävällä viranomaisella on käytettävissään, kun se vertaa hakijoiden ansioita ja arvioi yksikön etua. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen valvonta koskee vain sitä, onko kyseinen viranomainen pysynyt kohtuuden rajoissa ja onko se käyttänyt valtuuksiaan ilmeisen virheellisesti tai muihin tarkoituksiin kuin ne oli myönnetty, kun otetaan huomioon seikat, joihin kyseinen viranomainen on nojautunut tukeakseen arviointiaan. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei siis voi korvata nimittävän viranomaisen arviointia hakijoiden ansioista ja pätevyydestä omalla arvioinnillaan, jos minkään asiakirja-aineiston asiakirjan perusteella ei voida todeta, että kyseinen viranomainen olisi tehnyt ilmeisen virheen arvioidessaan hakijoiden ansioita ja pätevyyttä.
Näitä periaatteita sovelletaan erityisesti silloin, kun ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen on selvitettävä, täyttääkö avoimeen virkaan valittu hakija todellisuudessa avointa virkaa koskevassa ilmoituksessa asetetut edellytykset ja onko hänellä erityisesti sellainen ammatillinen kokemus, joka vastaa avointa virkaa koskevassa ilmoituksessa edellytettyä tasoa. Tässä yhteydessä se, että kantaja omalta osaltaan vastasi tätä tasoa, ei sinänsä merkitse sitä, että nimittävä viranomainen olisi tehnyt ilmeisen arviointivirheen nimittämällä toisen hakijan kyseiseen virkaan. Tätä ei osoita myöskään se, että kantajan ammatillinen kokemus oli pidempi kuin valitun hakijan.
Nimittävä viranomainen ei ylitä laajaa harkintavaltaansa etenkään silloin, jos se katsoo, että koska hakija on ollut komission jäsenen kabinettipäällikkö, hän täyttää tämän kokemuksen ja sen perusteella, että tämä kabinetti on hallinnollinen yksikkö, johon kuuluu kymmenisen henkilöä, edellytyksen, jonka mukaan asianomaisella on oltava tunnustettu taito johtaa huomattavaa hallinnollista yksikköä, sillä tällä edellytyksellä ei viitata tällaisen yksikön tosiasialliseen johtamiseen vaan tunnustettuun kykyyn johtaa sitä, ja tämä kyky voi ilmetä kokemuksesta ja tiedoista, joihin ei välttämättä tarvitse liittyä suuren henkilöstömäärän johtaminen.
(ks. 205, 209, 212 ja 213 kohta)
Viittaukset: em. asia Picciolo ja Caló v. alueiden komitea, 85 kohta; asia T‑6/96, Contargyris v. neuvosto, 29.5.1997 (Kok. H. 1997, s. I‑A‑119 ja II‑357, 120 kohta); em. asia Coget ym. v. tilintarkastustuomioistuin, 92 ja 124 kohta; asia T‑158/01, Tilgenkamp v. komissio, 9.7.2002 (Kok. H. 2002, s. I‑A‑111 ja II‑595, 59 kohta) ja asia T‑240/01, Cougnon v. yhteisöjen tuomioistuin, 5.11.2003 (Kok. H. 2003, s. I‑A‑263 ja II‑1283, 97 kohta).
9. Komission jäsenen kabinettipäällikön menettely ei ole henkilöstösääntöjen 14 artiklan vastainen, jos hän ollessaan hakijana virkaan, johon nimittäminen kuuluu kyseisen toimielimen jäsenten kollegiolle, pidättäytyy osallistumisesta sellaisen kabinettipäällikköjen ryhmän kokoukseen, jonka on valmisteltava tämän päätöksen tekemistä, mutta hänen sijaisenaan toimii saman kabinetin toinen jäsen. Henkilöstösääntöjen 14 artiklassa tai missään muussakaan oikeussäännössä ei näet edellytetä, että silloin, kun virkamies pidättäytyy ottamasta kantaa asiaan, jonka käsittelemisessä tai ratkaisemisessa hänellä on henkilökohtainen intressi, myös kaikki hänen alaisuudessaan olevat virkamiehet pidättäytyisivät siitä. Myöskään pelkästään sillä, että tämä virkamies kuului elimeen, joka valmisteli nimityspäätöstä, ei ole merkitystä eikä sen perusteella voida katsoa, että hän olisi henkilöstösääntöjen 14 artiklassa tarkoitetulla tavalla ”joutunut” ottamaan kantaa tämän päätöksen tekemiseen, kun hän ei ole osallistunut sen laatimiseen ja kun sen on joka tapauksessa tehnyt lopullisesti komission kollegio.
(ks. 246–248 kohta)
10. Siinä tapauksessa, että kanne on nostettu henkilöstösääntöjen 91 artiklan 4 kohdan nojalla päätöksestä, jolla hakemus on hylätty ja jota ei ole perusteltu, nimittävä viranomainen voi korjatakseen tämän virheen perustella päätöstä kanteen nostamisen jälkeen, jos kanteen käsittelemistä on lykätty siksi aikaa, kun odotetaan nimenomaista tai implisiittistä päätöstä hallinnollisen valituksen hylkäämisestä. Sen sijaan silloin, kun hallinnollisen valituksen hylkäämistä koskeva implisiittinen päätös katsotaan tehdyksi sen jälkeen, kun henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan mukaisen hallinnollisen valituksen tekemisestä alkava neljän kuukauden määräaika päättyy ja asian käsittely siten jatkuu yhteisöjen tuomioistuimissa, perustelujen puuttumista ei voida enää paikata nimittävän viranomaisen antamilla selityksillä.
Kantaja on näet kyseisen määräajan päättyessä todellisuudessa samassa tilanteessa kuin hän olisi, jos hän ei olisi käyttänyt henkilöstösääntöjen 91 artiklan 4 kohdan mukaista mahdollisuutta vaan olisi riitauttanut saman implisiittisen hylkäämispäätöksen 91 artiklan 2 kohdan nojalla sinä päivänä, jona se tehtiin, missä tapauksessa kanteen nostamisen jälkeen tehtyyn valitukseen annetussa vastauksessa ei voitaisi korjata perustelujen puuttumista. Jos noudatettaisiin tulkintaa, jonka mukaan silloin, kun kyseessä on henkilöstösääntöjen 91 artiklan 4 kohdan nojalla nostettu kanne, nimittävä viranomainen voisi perustella päätöksensä paitsi kanteen nostamisen jälkeen myös vielä hallinnollisen valituksen tekemisen jälkeisen neljän kuukauden määräajan päätyttyäkin, hallinto olisi edullisemmassa asemassa kuin 91 artiklan 2 kohdan nojalla nostetun kanteen yhteydessä. Sen lisäksi, että 91 artiklan 4 kohdassa ei määrätä tällaisesta mahdollisuudesta, ei ole myöskään olemassa mitään objektiivista syytä, jolla tämä ero voitaisiin perustella. Päinvastoin silloin, kun nimittävälle viranomaiselle annetaan tieto siitä, että virkamies on käyttänyt 91 artiklan 4 kohdassa annettua mahdollisuutta ja että kanne on siten vireillä yhteisöjen tuomioistuimissa, siltä on syytä vaatia erityisen tiukasti riidanalaisen päätöksen pikaista perustelemista.
(ks. 272–274 kohta)
Viittaukset: asia 195/80, Michel v. parlamentti, 26.11.1981 (Kok. 1981, s. 2861, 22 kohta); asia C‑115/92 P, parlamentti v. Volger, 9.12.1993 (Kok. 1993, s. I‑6549, 23 kohta); asia C‑150/03 P, Hectors v. parlamentti, 23.9.2004 (Kok. 2004, s. I‑8691, 50 kohta); asia T‑25/92, Vela Palacios v. TSK, 3.3.1993 (Kok. 1993, s. II‑201, 25 kohta); asia T-351/99, Brumter v. komissio, 20.7.2001 (Kok. H. 2001, s. I‑A‑165 ja II‑757, 33 kohta); asia T-117/01, Roman Parra v. komissio, 20.2.2002 (Kok. H. 2002, s. I‑A‑27 ja II‑121, 26 kohta) ja asia T‑281/01, Huygens v. komissio, 6.7.2004 (Kok. H. 2004, s. I‑A‑203 ja II‑903, 108 kohta).