Asia T-393/21
(Julkaistu otteina)
Max Heinr. Sutor OHG
vastaan
Yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (SRB)
Unionin yleisen tuomioistuimen tuomio (laajennettu kahdeksas jaosto) 8.5.2024
Talous- ja rahaliitto – Pankkiunioni – Luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten yhteinen kriisinratkaisumekanismi (SRM) – Yhteinen kriisinratkaisurahasto (SRF) – Vuoden 2021 ennakollisten vakausmaksujen laskemista koskeva kriisinratkaisuneuvoston päätös – Perusteluvelvollisuus – Lainvastaisuusväite – Tuomion ajallisten vaikutusten rajoittaminen
1. Talous- ja rahapolitiikka – Talouspolitiikka – Luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten yhteinen kriisinratkaisumekanismi – Yhteiseen kriisinratkaisurahastoon (SRF) suoritettavat ennakolliset vakausmaksut – Luottolaitoksen, jolla on toimilupa sijoitustoiminnan harjoittamiseen, varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä on hyväksyttävää
(Komission asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59 2 artiklan 2 kohdan 3 alakohta)
(ks. 41, 45, 51 ja 147 kohta)
2. Talous- ja rahapolitiikka – Talouspolitiikka – Luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten yhteinen kriisinratkaisumekanismi – Yhteiseen kriisinratkaisurahastoon (SRF) suoritettavat ennakolliset vakausmaksut – Luottolaitoksen, jolla on toimilupa sijoitustoiminnan harjoittamiseen, varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä – Samojen riskien kohdistuminen kyseisiin velkoihin kuin sijoituspalveluyritysten varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin omaisuuden realisointitilanteessa – Yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ei ole loukattu
(Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen N:o 806/2014 johdanto-osan 12 perustelukappale; komission asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohta)
(ks. 89–92 ja 95 kohta)
3. Talous- ja rahapolitiikka – Talouspolitiikka – Luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten yhteinen kriisinratkaisumekanismi – Yhteiseen kriisinratkaisurahastoon (SRF) suoritettavat ennakolliset vakausmaksut – Luottolaitoksen, jolla on toimilupa sijoitustoiminnan harjoittamiseen, varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä – Lähtökohtana on, että tilinpäätöksessä kyseiset velat esitetään asianomaisen laitoksen taseessa – Jäsenvaltioilla on mahdollisuus poiketa kyseisestä lähtökohdasta ja sallia laitosten esittävän kyseiset velkansa taseen ulkopuolella – Yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ei ole loukattu siksi, että eri kansallisten lainsäädäntöjen välillä on eroja
(Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen N:o 806/2014 70 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan b alakohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59 103 artiklan 2 kohta; neuvoston direktiivin 86/635 10 artiklan 1 kohta)
(ks. 98–100, 104, 106 ja 107 kohta)
Tiivistelmä
Unionin yleinen tuomioistuin, jonka käsiteltäväksi on saatettu kumoamiskanne, jonka se hyväksyy, kumoaa yhteiseen kriisinratkaisurahastoon (SRF) vuodelta 2021 suoritettavien ennakollisten vakausmaksujen laskennasta tehdyn yhteisen kriisinratkaisuneuvoston (SRB) päätöksen(1) sillä perusteella, että kriisinratkaisuneuvosto on laiminlyönyt perusteluvelvollisuutensa vuotuisen tavoitetason määrittämisen osalta. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin ottaa kantaa delegoidun asetuksen 2015/63(2) 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan ulottuvuuteen ja kyseistä alakohtaa koskevaan lainvastaisuusväitteeseen. Se tarkastelee lisäksi myös väitettyä kyseisen asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan rikkomista.
Kantajana oleva Max Heinr. Sutor OHG on Saksaan sijoittautunut luottolaitos. Kriisinratkaisuneuvosto on tehnyt 14.4.2021 päätöksen, jolla se on vahvistanut(3) luottolaitosten ja tiettyjen sijoituspalveluyritysten, mukaan lukien kantajan, ennakolliset vakausmaksut, jotka niiden oli suoritettava yhteiseen kriisinratkaisurahastoon vuodelta 2021.
Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta
Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin muistuttaa delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan ulottuvuudesta, että oikeuskäytännön mukaan kyseisessä säännöksessä säädettyä poikkeusta, jonka nojalla ennakollisten vakausmaksujen laskennassa voidaan sivuuttaa tiettyjä velkoja, on tulkittava suppeasti. Unionin yleinen tuomioistuin toteaa myös, että delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädetään kolmesta kumulatiivisesta edellytyksestä kyseisten velkojen sivuuttamiselle, nimittäin edellytyksestä, että velat ovat sijoituspalveluyrityksen velkoja, edellytyksestä, että velat ovat syntyneet asiakkaiden varojen ja omaisuuden hallussapidosta, ja vielä edellytyksestä, että kyseiset asiakkaat on suojattu sovellettavan maksukyvyttömyyslainsäädännön nojalla.
Unionin yleinen tuomioistuin huomauttaa ensimmäisen edellytyksen osalta, että delegoidun asetuksen 2015/63(4) ja direktiivin 2014/59(5) mukaan delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädettyä poikkeusta ei riidanalaisen päätöksen tekohetkellä sovellettu yhteisöihin, jotka olivat kantajan tavoin sekä luottolaitoksia että sijoituspalveluyrityksiä. Unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että jos komissio olisi tarkoittanut, että kyseistä poikkeusta sovelletaan luottolaitoksiin, jotka ovat myös sijoituspalveluyrityksiä, komissio olisi viitannut delegoidun asetuksensa 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa ”laitoksiin” eikä ”sijoituspalveluyrityksiin”,(6) sillä komissio on käyttänyt tarkempia ilmaisuja silloin, kun se on rajannut poikkeuksen soveltamisalan koskemaan vain tiettyjä yhteisöjä.(7)
Tässä yhteydessä unionin yleinen tuomioistuin muistuttaa, että direktiivissä 2014/59 tarkoitettua sijoituspalveluyrityksen määritelmää on muutettu direktiivillä 2019/2034,(8) jossa viitataan viime kädessä direktiivissä 2014/65 tarkoitettuun sijoituspalveluyrityksen käsitteeseen. Kyseisen määritelmän muutosta on kuitenkin sovellettu vasta 26.6.2021 lukien.(9) Näin ollen delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa, sellaisena kuin sitä sovellettiin riidanalaisen päätöksen tekopäivänä 14.4.2021, on tulkittava siten, että kantajan kaltaisten luottolaitosten velkoja ei voida jättää sen nojalla huomiotta laskettaessa niitä velkoja, joiden perusteella luottolaitosten ennakolliset vakausmaksut määräytyvät. Näin ollen kantajan varainhoitotoimintaan liittyvät velat eivät täytä ensimmäistä delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa säädetyistä kolmesta kumulatiivisesta edellytyksestä ja unionin yleinen tuomioistuin hylkää tämän kanneperusteen kokonaisuudessaan.
Toiseksi direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdan rikkomisen osalta kantaja väittää yhtäältä, että kantajan varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin ei liity riskiä, ja toisaalta, että se, että varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja ei sivuuteta ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä, johtaa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen rikkomiseen.
Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin toteaa aluksi, että komissiolla on laaja harkintavalta, kun se vahvistaa kriteerit ennakollisten vakausmaksujen mukauttamiselle laitosten riskiprofiiliin, ja että unionin tuomioistuinten tehtävänä on valvoa ainoastaan, ettei tällaista harkintavaltaa käytettäessä ole tehty ilmeistä virhettä, ettei harkintavaltaa ole käytetty väärin tai ettei harkintavallan rajoja ole selvästi ylitetty. Unionin yleinen tuomioistuin muistuttaa ensisijaisesti aluksi, että direktiivin 2014/59 103 artiklan 7 kohdassa säädetään kahdeksasta seikasta, jotka komission on otettava huomioon ennakollisten vakausmaksujen mukauttamiseksi laitosten riskiprofiiliin. Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että mikään kyseisessä säännöksessä ei viittaa siihen, että komission olisi annettava erityistä merkitystä yhdelle tai useammalle kyseisistä seikoista, kuten laitoksen riskialttiudelle, eikä säännöksessä myöskään säädetä siitä, miten komission on otettava huomioon laitoksen riskialttius. Lopuksi unionin yleinen tuomioistuin toteaa muutenkin, että kantaja ei ole osoittanut, että varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin ei liity minkäänlaista riskiä kantajan omaisuuden realisointitilanteessa. Yhtäältä nimittäin siinä tapauksessa, että kantaja ajautuu maksukyvyttömyyteen, Saksan lainsäädännössä ei anneta erityissuojaa asiakasvaroille, kun ne ovat yhteistilillä, jonka kantaja on perustanut ja joka on sen omissa nimissä mutta jota se hallinnoi asiakkaidensa lukuun (jäljempänä siirtotili), ja toisaalta asiakasvarojen suojaaminen talletusten vakuusjärjestelmällä edellyttää, että asianomaisten unionin alueen luottolaitosten (jäljempänä rahoituspalvelutuotteita tarjoavat laitokset) kotipaikka on jossakin jäsenvaltiossa ja että asiakkaat eivät talleta kyseisiin laitoksiin yli 100 000 euroa, joten asiakasvarojen suoja on sekä maantieteellisesti että määrällisesti rajallista.
Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin toteaa direktiivin 2014/59, asetuksen N:o 806/2014 ja delegoidun asetuksen 2015/63 kohteesta ja päämäärästä, että kyseiset toimet liittyvät yhteiseen kriisinratkaisumekanismiin, jonka käyttöönoton tarkoituksena(10) on varmistaa muun muassa, että toimintansa jatkamiseen kykenemättömiä laitoksia käsitellään neutraalisti. Sen ratkaisemisesta, ovatko kantajan kaltaiset luottolaitokset, joilla on toimilupa myös sijoitustoiminnan harjoittamiseen, sijoituspalveluyritysten(11) tilanteeseen rinnastettavassa tilanteessa siltä osin kuin on kyse varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottamisesta ennakollisten vakausmaksujen laskemisen yhteydessä, unionin yleinen tuomioistuin toteaa aluksi, että kyseisten ennakollisten vakausmaksujen tarkoituksena on rahoittaa kriisinratkaisutoimia, joiden toteuttaminen edellyttää, että tällainen toimi on yleisen edun kannalta välttämätön.(12) Luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten kaatumiseen liittyvät riskit mahdollisten haitallisten vaikutusten aiheutumisesta rahoitusvakaudelle eivät ole toisiinsa rinnastettavia, koska sijoituspalveluyrityksillä ei ole suuria vähittäis- ja yrityslainasalkkuja, eivätkä ne ota vastaan talletuksia. Näin on varsinkin, kun otetaan huomioon, että luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten asiakaskunnat ovat erilaisia.
Näin ollen se, että kantajan kaltaiseen luottolaitokseen kohdistetaan kriisinratkaisutoimia, on todennäköisempää kuin tällaisten toimien kohdistaminen sijoituspalveluyritykseen, joten nämä erityyppiset laitokset eivät ole toisiinsa rinnastettavissa tilanteissa.
Kyseisten laitosten tilanteet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa myöskään varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen kohtelun osalta. Saksan lainsäädännön mukaan sijoituspalveluyritysten on välittömästi erotettava asiakkailtaan vastaanottamansa varat luottolaitoksissa avatuille varainhoitotileille. Kantajan kaltaisella luottolaitoksella ei sitä vastoin ole velvollisuutta siirtää kyseisiä varoja välittömästi siirtotililtä rahoituspalvelutuotteita tarjoaviin laitoksiin.
Kantaja ei siis ole osoittanut, että sijoituspalveluyritysten varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin liittyy riski, joka on tasoltaan rinnastettavissa luottolaitosten, joilla on toimilupa myös sijoitustoiminnan harjoittamiseen, varainhoitotoimintaan liittyviin velkoihin liittyvään riskiin.
Tämän jälkeen epäyhdenvertaisesta kohtelusta, johon kantaja on vedonnut lähinnä sillä perusteella, että kriisinratkaisuneuvosto on soveltanut samaa vuotuisen perusrahoitusosuuden laskutapaa kaikkiin laitoksiin ottamatta huomioon sitä, että osassa jäsenvaltioista on päätetty hyödyntää poikkeusta, jonka nojalla varat, joita luottolaitos hallitsee omissa nimissään mutta kolmannen lukuun, voidaan esittää taseen ulkopuolella,(13) unionin yleinen tuomioistuin muistuttaa, että ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä huomioon otettavien velkojen määrittämisen osalta delegoidussa asetuksessa 2015/63 säädetyn määritelmän mukaan velkojen kokonaismäärällä tarkoitetaan direktiivissä 86/635 määriteltyä velkojen kokonaismäärää tai asetuksessa N:o 1606/2002 tarkoitettujen kansainvälisten tilinpäätösstandardien mukaisesti määriteltyä velkojen kokonaismäärää.(14) Vaikka lisäksi varat, joita luottolaitos hallitsee omissa nimissään mutta kolmannen lukuun, on pääsääntöisesti – kuten Saksassa – esitettävä kyseisen laitoksen taseessa, jos luottolaitoksella on omistusoikeus kyseisiin varoihin, tietyissä jäsenvaltioissa on päätetty hyödyntää direktiivissä 86/635 säädettyä poikkeusta, jonka nojalla kyseiset varat voidaan esittää taseen ulkopuolella. Tämä tilanne on seurausta asetuksen N:o 806/2014 ja direktiivin 2014/59 säännösten soveltamisesta yhdessä, kun otetaan huomioon direktiivissä 86/635 säädetty, eikä kantaja ole kiistänyt kyseisten säännösten pätevyyttä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen perusteella.
Siitä, että asiassa ei ole otettu huomioon eri jäsenvaltioiden kirjanpitosääntöjen välistä eroa, joka koskee varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen esittämistä laitosten taseessa, unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että kun komissio antaa delegoituja säädöksiä, sillä ei ole yhdenvertaisen kohtelun periaatteen nojalla toimivaltaa ylittää unionin lainsäätäjän sille delegoiman toimivallan rajoja. Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että direktiivissä 2014/59 tai asetuksessa N:o 806/2014 ei ole annettu komissiolle toimivaltaa yhdenmukaistaa kansallisia kirjanpitosääntöjä tältä osin. Näin ollen komission ei voida katsoa loukanneen yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, kun se ei ole korjannut kyseisiä eroja. Syrjintäkielto ei myöskään koske eroja, joita eri jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen välillä on, jos nämä lainsäädännöt koskevat samalla tavalla kaikkia niiden soveltamisalaan kuuluvia henkilöitä. Nyt käsiteltävässä asiassa kantaja ei ole väittänyt eikä varsinkaan osoittanut, että Saksan lainsäädäntö ei koskisi samalla tavalla kaikkia sen soveltamisalaan kuuluvia henkilöitä. Muutenkin tiettyä alaa koskevan unionin lainsäädännön antamisella voi olla erilaisia seurauksia tietyille talouden toimijoille niiden oman tilanteen tai niihin lisäksi sovellettavien kansallisten sääntöjen vuoksi, eikä tällaista seurausta voida pitää yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamisena, jos kyseinen lainsäädäntö perustuu objektiivisiin perusteisiin, jotka on mukautettu kyseisellä lainsäädännöllä tavoiteltuihin päämääriin. Unionin yleiselle tuomioistuimelle ei ole esitetty mitään seikkaa, josta ilmenisi, että delegoidun asetuksen 2015/63 3 artiklan 11 alakohta ei perustu objektiivisiin perusteisiin, jotka on mukautettu delegoidulla asetuksella 2015/63 tavoiteltuihin päämääriin.
Lopuksi kantajan väitteestä, jonka mukaan sitä on kohdeltu epäyhdenvertaisesti verrattuna luottolaitoksiin, jotka laativat taseensa kansainvälisten tilinpäätösstandardien mukaisesti, koska Saksan lainsäädännön mukaan ainoastaan emoyhtiöillä on oikeus laatia taseensa tällä tavalla, unionin yleinen tuomioistuin toteaa yhtäältä, että kyseinen tilanne on seurausta Saksan lainsäädäntöön eikä delegoituun asetukseen 2015/63 sisältyvän säännön soveltamisesta, ja toisaalta, että kantaja olisi voinut laatia tilinpäätöksensä kyseisten tilinpäätösstandardien mukaisesti, mutta se on päättänyt tehdä toisin hallinnollisista ja taloudellisista syistä. Tässä tilanteessa kantaja ei voi vedota epäyhdenvertaiseen kohteluun tällä perusteella.
Kolmanneksi ja viimeiseksi delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdan rikkomisesta, koska kyseisen säännöksen nojalla kantajan varainhoitotoimintaan liittyviä velkoja ei voida sivuuttaa sen ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä, unionin yleinen tuomioistuin katsoo ensinnäkin, että kriisinratkaisuneuvosto ei ole tehnyt oikeudellista virhettä, kun se ei ole sivuuttanut kyseisten velkojen määrää mainitussa laskelmassaan.
Unionin yleinen tuomioistuin muistuttaa toiseksi, että unionin tuomioistuin on jo katsonut, että delegoidun asetuksen 2015/63 5 artiklan 1 kohdan e alakohdassa ei anneta toimivaltaisille viranomaisille valtaa harkintansa mukaan sivuuttaa tiettyjä velkoja ennakollisten vakausmaksujen riskimukautusten nojalla vaan siinä päinvastoin luetellaan yksityiskohtaisesti edellytykset, joiden vallitessa tietyt velat voidaan jättää tällä tavalla huomiotta. Kriisinratkaisuneuvosto ei siis ole tehnyt oikeudellista virhettä, kun se ei ole soveltanut kantajaan analogisesti kyseisen delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa. Lisäksi yhdenvertaisen kohtelun periaatteen huomioon ottamisesta unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että kyseisessä delegoidussa asetuksessa on säädetty erikseen tilanteista, joilla on kyseessä olevista veloista aiheutuviin riskeihin liittyviä merkittäviä erityispiirteitä. Kun otetaan huomioon nämä seikat, sitä, että kyseisen delegoidun asetuksen 5 artiklan 1 kohdan e alakohtaa ei ole sovellettu asiassa analogisesti, ei voida pitää yhdenvertaisen kohtelun periaatteen vastaisena. Sama koskee suhteellisuusperiaatetta, jonka osalta unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että kantaja on esittänyt ainoastaan väitteitä, joita se ei ole tukenut todistelulla.
Kolmanneksi siitä, onko kantajan varainhoitotoimintaan liittyvät velat tarpeen ottaa huomioon kantajan ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä, kun otetaan huomioon tarve välttää kyseisten velkojen mahdollinen kaksinkertainen huomioon ottaminen, unionin yleinen tuomioistuin toteaa aluksi, että kantaja ei esitä, tarkalleen ottaen millainen ennakollisten vakausmaksujen laskentatapa olisi laitoksille vähemmän rajoittava ja samalla tarkoituksenmukainen, jotta kyseisen asetuksen tavoitteet voitaisiin saavuttaa yhtä tehokkaasti. Asiassa ei muutenkaan ole vedottu myöskään mihinkään seikkaan, jolla voitaisiin kyseenalaistaa kriisinratkaisuneuvoston väite, joka koskee talletusten vakuusjärjestelmällä annettavan suojan saamisen edellytyksiä. Unionin yleinen tuomioistuin toteaa vielä, että asiassa ei ole esitetty mitään perustelua, josta ilmenisi, että komission tarkoituksena olisi ollut poistaa kokonaan kaikenlainen velkojen kaksinkertainen huomioon ottaminen.
Neljänneksi kantajan perustelusta, jonka mukaan varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen sen ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä ei täytä tarpeellisuutta koskevaa edellytystä, koska maksukyvyttömyystilanteessa sen asiakkailla olisi oikeus sen hallinnoimien varojen erottamiseen konkurssipesästä, mikä osoittaa, että kyseisiä asiakkaita suojataan riittävin suojatoimenpitein, unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että kantaja ei osoita, että sen asiakkaiden omaisuutta ja rahavaroja suojattaisiin kantajan maksukyvyttömyydessä suojatoimenpiteillä, jotka ovat rinnastettavissa suojatoimenpiteisiin, joita sovelletaan sijoituspalveluyritysten asiakkaiden omaisuuteen ja rahavaroihin.
Viidenneksi unionin yleinen tuomioistuin huomauttaa, että sille ei ole esitetty mitään konkreettista seikkaa, jolla pyrittäisiin osoittamaan, että varainhoitotoimintaan liittyvien velkojen huomioon ottaminen ennakollisen vakausmaksun laskemisen yhteydessä aiheuttaisi haittoja, jotka olisivat selvästi suhteettomia direktiivin 2014/59 tavoitteisiin nähden.