Väliaikainen versio
UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (suuri jaosto)
27 päivänä helmikuuta 2024 (*)
Muutoksenhaku – Henkinen omaisuus – Yhteisömalli – Patenttiyhteistyösopimus – Sopimus teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista – Teollisoikeuden suojelemista koskeva Pariisin yleissopimus – 4 artikla – Asetus (EY) N:o 6/2002 – 41 artikla – Rekisteröityä mallia koskeva hakemus – Etuoikeus – Etuoikeuden vaatiminen patenttiyhteistyösopimuksen nojalla jätetyn kansainvälisen hakemuksen perusteella – Määräaika – Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan mukainen tulkinta – Rajat
Asiassa C‑382/21 P,
jossa on kyse Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 56 artiklaan perustuvasta valituksesta, joka on pantu vireille 23.6.2021,
Euroopan unionin teollisoikeuksien virasto (EUIPO), asiamiehinään D. Gája, D. Hanf, E. Markakis ja V. Ruzek,
valittajana,
jota tukee
Euroopan komissio, asiamiehinään P. Němečková, J. Samnadda ja G. von Rintelen,
väliintulijana muutoksenhakuasteessa,
ja jossa muuna osapuolena on
The KaiKai Company Jaeger Wichmann GbR, kotipaikka München (Saksa), edustajanaan J. Hellmann-Cordner, Rechtsanwältin, avustajinaan T. Lachmann ja F. Steinbach, Patentanwälte,
kantajana ensimmäisessä oikeusasteessa,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (suuri jaosto),
toimien kokoonpanossa: presidentti K. Lenaerts, varapresidentti L. Bay Larsen, jaostojen puheenjohtajat K. Jürimäe, C. Lycourgos, E. Regan ja N. Piçarra sekä tuomarit M. Ilešič, P. G. Xuereb, L. S. Rossi (esittelevä tuomari), I. Jarukaitis, A. Kumin, N. Jääskinen, N. Wahl, I. Ziemele ja J. Passer,
julkisasiamies: T. Ćapeta,
kirjaaja: hallintovirkamies M. Krausenböck,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 13.3.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,
kuultuaan julkisasiamiehen 13.7.2023 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Euroopan unionin teollisoikeuksien virasto (EUIPO) vaatii valituksessaan unionin tuomioistuinta kumoamaan unionin yleisen tuomioistuimen 14.4.2021 antaman tuomion The KaiKai Company Jaeger Wichmann v. EUIPO (Voimistelu- ja urheilulaitteet ja ‑välineet) (T‑579/19, EU:T:2021:186; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla tämä kumosi EUIPO:n kolmannen valituslautakunnan 13.6.2019 antaman päätöksen (asia R 573/2019‑3).
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Kansainvälinen oikeus
Pariisin yleissopimus
2 Teollisoikeuden suojelemista koskeva Pariisin yleissopimus allekirjoitettiin 20.3.1883 Pariisissa, sitä tarkistettiin viimeksi 14.7.1967 Tukholmassa ja muutettiin 28.9.1979 (Yhdistyneiden kansakuntien sopimuskokoelma, osa 828, nro 11851, s. 305; jäljempänä Pariisin yleissopimus). Kaikki Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat kyseisen yleissopimuksen sopimuspuolia.
3 Yleissopimuksen 1 artiklan 1 ja 2 kappaleessa määrätään seuraavaa:
”1. Maat, joihin tätä yleissopimusta sovelletaan, muodostavat liiton teollisoikeuden suojelemiseksi.
2. Teollisoikeuden suojelu kohdistuu patentteihin, hyödyllisyysmalleihin, teollismalleihin, tehtaan- tai kauppamerkkeihin, palvelumerkkeihin, toiminimiin, alkuperää osoittaviin merkintöihin tai nimityksiin sekä vilpillisen kilpailun ehkäisemiseen.”
4 Yleissopimuksen 4 artiklassa määrätään seuraavaa:
”A. –
1. Sillä, joka asianmukaisessa järjestyksessä on tehnyt patenttihakemuksen tai hakenut suojaa hyödyllisyysmallille, teollismallille taikka tehtaan- tai kauppamerkille jossakin [teollisoikeuden suojelemiseksi muodostetun] liiton maassa, tai hänen oikeudenomistajallaan on jäljempänä mainittujen määräaikojen kuluessa etuoikeus hakemuksen tekemiseen toisissa maissa.
2. Etuoikeuden perusteeksi tunnustetaan jokainen hakemus, jota [teollisoikeuden suojelemiseksi muodostettuun] liittoon kuuluvan maan kansallisen lainsäädännön tai [teollisoikeuden suojelemiseksi muodostettuun] liittoon kuuluvien maiden kesken tehtyjen kahden- tai monenkeskisten sopimusten mukaan on pidettävä asianmukaisena kansallisena hakemuksena.
– –
C. –
1. Edellä mainitut etuoikeusajat ovat patenttien ja hyödyllisyysmallien osalta kaksitoista kuukautta, sekä teollismallien samoin kuin tehtaan- tai kauppamerkkien osalta kuusi kuukautta.
2. Nämä määräajat lasketaan siitä päivästä, jona ensimmäinen hakemus tehtiin; hakemuksen tekemispäivää ei lueta määräaikaan.
– –
4. Ensimmäisenä hakemuksena, jonka tekemispäivästä etuoikeusmääräaika lasketaan, on pidettävä myöhempää hakemusta, joka koskee samaa asiaa kuin samassa [teollisoikeuden suojelemiseksi muodostetun liiton maassa] aikaisemmin tehty edellä olevan 2 kappaleen mukainen hakemus, edellyttäen, että tämä aikaisempi hakemus on myöhemmän hakemuksen tekemishetkellä peruutettu, jätetty sillensä tai hylätty sen tulematta julkiseksi ja ilman, että siitä on jäänyt voimaan mitään oikeuksia, sekä sillä edellytyksellä, ettei se vielä ole ollut etuoikeuspyynnön perusteena. Aikaisempi hakemus ei sen jälkeen enää voi olla etuoikeuspyynnön perusteena.
– –
E. –
1. Kun jossakin maassa haetaan suojaa teollismallille vetoamalla hyödyllisyysmallihakemukseen perustuvaan etuoikeuteen, on etuoikeusaika sama kuin teollismalleja varten määrätty aika.
2. Edelleen on sallittua hakea jossakin maassa hyödyllisyysmallisuojaa patenttia koskevaan hakemukseen perustuvin etuoikeusvaatimuksin ja päinvastoin.
– –”
5 Pariisin yleissopimuksen 19 artiklassa määrätään seuraavaa:
”[Teollisoikeuden suojelemiseksi muodostetun liiton] valtiolla on oikeus erikseen tehdä keskenään erityisiä sopimuksia teollisoikeuden suojelemiseksi siinä määrin kuin nämä sopimukset eivät ole ristiriidassa tämän yleissopimuksen säännösten kanssa.”
6 Kyseisen yleissopimuksen 25 artiklan 1 kappaleessa määrätään seuraavaa:
”Valtio, joka on tullut tämän yleissopimuksen osapuoleksi, sitoutuu, lainsäädäntönsä mukaisesti, toteuttamaan ne toimenpiteet, jotka ovat välttämättömiä tämän yleissopimuksen soveltamisen turvaamiseksi.”
TRIPS-sopimus
7 Sopimus teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista (jäljempänä TRIPS-sopimus) muodostaa Maailman kauppajärjestön (WTO) perustamissopimuksen liitteen 1 C; mainittu perustamissopimus allekirjoitettiin Marrakechissa 15.4.1994 ja hyväksyttiin Uruguayn kierroksen monenvälisissä kauppaneuvotteluissa (1986–1994) laadittujen sopimusten tekemisestä Euroopan yhteisön puolesta yhteisön toimivaltaan kuuluvissa asioissa 22.12.1994 tehdyllä neuvoston päätöksellä 94/800/EY (EYVL 1994, L 336, s. 1). WTO:n jäsenet, mukaan lukien kaikki unionin jäsenvaltiot ja unioni itse, ovat TRIPS-sopimuksen sopimuspuolia.
8 TRIPS-sopimuksen 2 artiklan, joka kuuluun sen I osaan, 1 kohdassa määrätään seuraavaa:
”Tämän sopimuksen II, III ja IV osien osalta jäsenten tulee mukauttaa lainsäädäntönsä [Pariisin yleissopimuksen] 1[–]12 ja 19 artiklan mukaiseksi.”
9 TRIPS-sopimuksen II osaan kuuluvan 25 artiklan 1 kohdan mukaan WTO:n jäsenten tulee säätää sellaisten itsenäisesti luotujen teollismallien suojasta, jotka ovat uusia tai omaperäisiä.
10 TRIPS-sopimuksen 62 artikla, joka muodostaa kyseisen sopimuksen IV osan, koskee muun muassa teollis- ja tekijänoikeuksien hankintaa.
Patenttiyhteistyösopimus
11 Patenttiyhteistyösopimus tehtiin Washingtonissa 19.6.1970, ja sitä muutettiin viimeksi 3.10.2001 (Yhdistyneiden kansakuntien sopimuskokoelma, osa 1160, nro 18336, s. 231). Kaikki unionin jäsenvaltiot ovat patenttiyhteistyösopimuksen sopimuspuolia.
12 Patenttiyhteistyösopimuksen 1 artiklan 2 kappaleessa määrätään seuraavaa:
”Tämän sopimuksen määräyksiä ei saa tulkita siten, että ne rajoittavat oikeuksia, jotka [Pariisin yleissopimuksen] mukaisesti kuuluvat sen osapuolena olevan valtion kansalaiselle tai sellaisessa valtiossa asuinpaikan omaavalle.”
13 Patenttiyhteistyösopimuksen 2 artiklassa määrätään seuraavaa:
”Tässä sopimuksessa ja sovellutussäännöissä, ellei muuta ole erikseen mainittu:
i) ’hakemus’ tarkoittaa hakemusta keksinnön suojaamiseksi; viittaukset ’hakemukseen’ on tulkittava viittauksiksi patenttia, keksijäntodistusta, hyödyllisyysmallintodistusta, hyödyllisyysmallia, lisäpatenttia tai lisätodistusta, lisäkeksijäntodistusta ja hyödyllisyysmallin lisätodistusta koskeviin hakemuksiin;
ii) viittaukset ’patenttiin’ on tulkittava viittauksiksi patenttiin, keksijäntodistukseen, hyödyllisyysmallintodistukseen, hyödyllisyysmalliin, lisäpatenttiin tai lisätodistukseen, lisäkeksijäntodistukseen ja hyödyllisyysmallin lisätodistukseen;
– –
vii) ’kansainvälinen hakemus’ tarkoittaa hakemusta, joka on tehty tämän sopimuksen mukaisesti;
– –”
Unionin oikeus
14 Yhteisömallista 12.12.2001 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 6/2002 (EYVL 2002, L 3, s. 1) 25 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Yhteisömalli voidaan julistaa mitättömäksi ainoastaan seuraavissa tapauksissa:
– –
g) malli merkitsee jonkin [Pariisin yleissopimuksen] 6 b artiklassa luetellun kohteen tai muiden kuin mainitussa 6 b artiklassa lueteltujen ja kyseisessä jäsenvaltiossa julkisen edun kannalta erityisen tärkeiden ansiomerkkien, tunnuskuvien ja vaakunoiden asiatonta käyttöä.”
15 Asetuksen 41 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Sillä, joka on asianmukaisesti tehnyt mallia tai hyödyllisyysmallia koskevan hakemuksen jossakin sellaisessa valtiossa tai jonkin sellaisen valtion puolesta, joka on Pariisin yleissopimuksen tai [WTO:n] perustamista koskevan sopimuksen osapuoli, tai sillä, jolle hänen oikeutensa on siirtynyt, on kuuden kuukauden ajan ensimmäisen hakemuksen tekemispäivästä etuoikeus hakea samalle mallille tai hyödyllisyysmallille rekisteröidyn yhteisömallin suojaa.
2. Jokaisen sellaisen hakemuksen, joka vastaa säännönmukaista kansallista hakemusta sen valtion lainsäädännön tai kahden- tai monenvälisten sopimusten mukaisesti, jossa hakemus on tehty, katsotaan johtavan etuoikeuden syntymiseen.”
Asian tausta
16 Unionin yleinen tuomioistuin on esittänyt asian taustan valituksenalaisen tuomion 12–22 kohdassa, ja se voidaan tiivistää tämän oikeudenkäyntimenettelyn tarpeita varten seuraavasti.
17 The KaiKai Company Jaeger Wichmann GbR (jäljempänä KaiKai) teki 24.10.2018 EUIPO:lle 12:ta yhteisömallia koskevan yhteistä rekisteröintiä tarkoittavan hakemuksen (jäljempänä kyseessä oleva rekisteröintihakemus) ja vaati kaikkien näiden mallien osalta Euroopan patenttivirastolle patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehtyyn kansainväliseen hakemukseen PCT/EP2017/077469 (jäljempänä patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehty kansainvälinen hakemus) perustuvaa etuoikeutta.
18 EUIPO:n tutkija ilmoitti KaiKaille 31.10.2018 päivätyllä kirjeellä, että kyseessä oleva rekisteröintihakemus oli hyväksytty kokonaisuudessaan mutta että vaadittu etuoikeus oli evätty kaikkien kyseessä olevien mallien osalta, koska patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehty kansainvälinen patenttihakemus oli tehty yli kuusi kuukautta ennen kyseisen rekisteröintihakemuksen tekemispäivää.
19 Koska KaiKai pitäytyi etuoikeusvaatimuksessaan ja vaati päätöstä, johon voidaan hakea muutosta, tutkija eväsi 16.1.2019 tekemällään päätöksellä etuoikeuden kaikkien kyseessä olevien mallien osalta (jäljempänä tutkijan päätös).
20 Tutkija totesi kyseisen päätöksen tueksi, että vaikka asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan mukainen etuoikeus voi lähtökohtaisesti perustua patenttiyhteistyösopimuksen nojalla tehtyyn kansainväliseen hakemukseen, koska patenttiyhteistyösopimuksen 2 artiklassa oleva patentin käsitteen laaja määritelmä kattaa myös kyseisen 41 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut hyödyllisyysmallit, myös tällaisen etuoikeuden vaatimiseen sovelletaan kuuden kuukauden määräaikaa, jota nyt käsiteltävässä asiassa ei ollut noudatettu.
21 KaiKai valitti 14.3.2019 tutkijan päätöksestä EUIPO:ssa.
22 EUIPO:n kolmas valituslautakunta hylkäsi valituksen 13.6.2019 tehdyllä päätöksellä (jäljempänä riidanalainen päätös). Se katsoi pääasiallisesti, että tutkija oli soveltanut oikein asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohtaa, joka kuvastaa tarkasti Pariisin yleissopimuksen määräyksiä.
23 Valituslautakunta katsoi näin ollen, että KaiKai saattoi vaatia patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehtyyn kansainväliseen hakemukseen perustuvaa etuoikeutta vain kuuden kuukauden ajan kyseisen hakemuksen tekopäivästä eli 26.4.2018 saakka.
Asian käsittelyn vaiheet unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituksenalainen tuomio
24 KaiKai nosti unionin yleiseen tuomioistuimeen 20.8.2019 toimittamallaan kannekirjelmällä riidanalaisesta päätöksestä kanteen, jossa se vaati
– ensimmäisessä, kolmannessa ja neljännessä vaatimuksessaan kumoamaan tämän päätöksen ja velvoittamaan EUIPO:n korvaamaan asian käsittelystä valituslautakunnassa ja unionin yleisessä tuomioistuimessa aiheutuneet kulut
– toisessa vaatimuksessaan kumoamaan tutkijan päätöksen ja myöntämään vaaditun etuoikeuden ja
– toissijaisesti viidennessä vaatimuksessaan järjestämään istunnon.
25 KaiKai esitti kanteensa tueksi kaksi kanneperustetta, joista ensimmäinen perustui siihen, että EUIPO:n valituslautakunta oli rikkonut olennaisia menettelymääräyksiä, ja toinen siihen, että EUIPO:n valituslautakunta oli tulkinnut ja soveltanut virheellisesti asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohtaa.
26 Valituksenalaisessa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin totesi aluksi sen 25–33 kohdassa, että KaiKain toinen ja viides vaatimus oli jätettävä tutkimatta, ja tutki tämän jälkeen toisen kanneperusteen asiasisällön.
27 Ensimmäiseksi unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kyseisen tuomion 41–50 kohdassa toisen kanneperusteen ensimmäisen osan, joka perustui asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun hyödyllisyysmallin käsitteen tulkinnassa tehtyyn oikeudelliseen virheeseen.
28 Unionin yleinen tuomioistuin totesi tästä valituksenalaisen tuomion 44 kohdassa, että KaiKain perustelut olivat ristiriitaiset eikä niistä ollut tälle mitään hyötyä. Unionin yleinen tuomioistuin huomautti kyseisen tuomion 45–47 kohdassa toissijaisesti, että patenttiyhteistyösopimuksen nojalla tehdyt ”kansainväliset patenttihakemukset” kattavat hyödyllisyysmallit, koska patenttiyhteistyösopimuksessa ei tehdä eroa niiden erilaisten oikeuksien välillä, joilla eri sopimusvaltiot myöntävät keksinnölle suojaa. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi siis valituksenalaisen tuomion 49 ja 50 kohdassa, että vaikka asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan sanamuodossa ei nimenomaisesti mainita patenttiin perustuvaa etuoikeusvaatimusta, EUIPO:n valituslautakunta oli oikeudellisia virheitä tekemättä tulkinnut kyseistä säännöstä laajasti patenttiyhteistyösopimuksen systematiikan kannalta katsoakseen patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehtyyn kansainvälinen hakemukseen perustuvan etuoikeusvaatimuksen osalta, että siihen sovelletaan kyseistä säännöstä siltä osin, voidaanko etuoikeus perustaa tällaiseen hakemukseen.
29 Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi valituksenalaisen tuomion 51–87 kohdassa toisen kanneperusteen toisen osan, joka perustui siihen, ettei Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan C kirjaimen 1 kappaletta ollut otettu huomioon määritettäessä sitä, kuinka kauan tällaista etuoikeutta voidaan vaatia.
30 Unionin yleinen tuomioistuin katsoi tätä varten aluksi kyseisen tuomion 56–66 kohdassa, että koska asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdassa ei säännellä kysymystä siitä, kuinka kauan ”kansainvälistä patenttihakemusta” koskevaa etuoikeutta voidaan vaatia myöhemmän mallihakemuksen yhteydessä, ja koska kyseisen säännöksen tarkoituksena on, että asetus N:o 6/2002 saatetaan Pariisin yleissopimuksesta ilmenevien unionin velvoitteiden mukaiseksi, asetuksen aukon täyttämiseksi oli turvauduttava kyseisen yleissopimuksen 4 artiklaan. Unionin yleinen tuomioistuin huomautti tämän jälkeen valituksenalaisen tuomion 72 ja 77–85 kohdassa, että vaikkei myöskään Pariisin yleissopimuksessa ole nimenomaisia sääntöjä tällaisessa tilanteessa sovellettavasta etuoikeusajasta, etusijajärjestelmään erottamattomasti kuuluvasta logiikasta ja Pariisin yleissopimuksen valmisteluasiakirjoista ilmenee kuitenkin, että tällaisen etuoikeusajan pituus määräytyy yleensä aiemman oikeuden luonteen mukaan. Unionin yleinen tuomioistuin päätteli lopuksi tämän perusteella valituksenalaisen tuomion 86 kohdassa, että EUIPO:n valituslautakunta oli tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että KaiKain vaatimukseen, joka koski patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehtyyn kansainväliseen hakemukseen perustuvaa etuoikeutta, sovellettava määräaika oli kuusi kuukautta.
31 Tutkimatta ensimmäistä kanneperustetta unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi tämän johdosta kanteen valituksenalaisen tuomion 88 kohdassa siltä osin kuin siinä vaadittiin riidanalaisen päätöksen kumoamista ja siis kumosi kyseisen päätöksen.
Asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa ja asianosaisten vaatimukset
32 EUIPO teki nyt käsiteltävänä olevan valituksen valituksenalaisesta tuomiosta unionin tuomioistuimen kirjaamoon 23.6.2021 toimitetulla valituskirjelmällä.
33 Samana päivänä toimitetulla asiakirjalla EUIPO pyysi unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 170 a artiklan 1 kohdan mukaisesti, että sille myönnetään valituslupa Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 58 a artiklan kolmannen kohdan nojalla.
34 Valituslupa myönnettiin 10.12.2021 annetulla määräyksellä EUIPO v. The KaiKai Company Jaeger Wichmann (C‑382/21 P, EU:C:2021:1050).
35 Unionin tuomioistuimen presidentin 8.4.2022 tekemällä päätöksellä Euroopan komissio hyväksyttiin väliintulijaksi tukemaan EUIPO:n vaatimuksia.
36 EUIPO vaatii, että unionin tuomioistuin
– kumoaa valituksenalaisen tuomion kokonaisuudessaan
– hylkää riidanalaisesta päätöksestä ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen kokonaisuudessaan ja
– velvoittaa KaiKain korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jotka sille ovat aiheutuneet nyt vireillä olevasta menettelystä ja asian käsittelystä ensimmäisessä oikeusasteessa.
37 KaiKai vaatii, että unionin tuomioistuin
– hylkää valituksen perusteettomana ja
– velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jotka sille ovat aiheutuneet nyt vireillä olevasta menettelystä, asian käsittelystä ensimmäisessä oikeusasteessa ja valituksen käsittelystä EUIPO:n valituslautakunnassa.
38 Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin
– kumoaa valituksenalaisen tuomion kokonaisuudessaan
– hylkää ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen kokonaisuudessaan ja
– velvoittaa KaiKain korvaamaan nyt vireillä olevasta menettelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.
Valituksen tarkastelu
Asianosaisten lausumat
39 Valituksensa tueksi EUIPO esittää yhden ainoan valitusperusteen, joka perustuu asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan rikkomiseen. Tämä ainoa valitusperuste jakaantuu kolmeen osaan.
40 EUIPO moittii ensimmäisessä osassa unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että tämä katsoi valituksenalaisen tuomion 56, 57 ja 64–66 kohdassa virheellisesti, että se, että kyseisessä säännöksessä ei säädetä, että aikaisempaa patenttihakemusta voidaan käyttää etuoikeuden perustana myöhemmän yhteisömallihakemuksen osalta, ja että siinä ei siis vahvisteta määräaikaa, jonka kuluessa tällaista etuoikeutta voidaan vaatia, merkitsee lainsäädännössä olevaa aukkoa.
41 Tällainen tulkinta on näet sen mukaan selvästi ristiriidassa kyseisen säännöksen yksiselitteisen sanamuodon kanssa. Tässä säännöksessä vahvistetaan näet nimenomaisesti sekä niiden teollisoikeuksien luonne, joihin etuoikeusvaatimus voi pelkästään perustua – eli aikaisempi malli tai hyödyllisyysmalli, muttei patentti –, että sen ajan pituus, jonka kuluessa tällaista etuoikeutta voidaan vaatia ja joka on kuusi kuukautta aikaisemman hakemuksen tekemispäivästä.
42 EUIPO väittää ainoan valitusperusteen toisessa osassa, että kun unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että etuoikeutta voidaan vaatia 12 kuukauden ajan, se ei valituksenalaisen tuomion 75–86 kohdassa pelkästään tulkinnut asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohtaa Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan mukaisesti vaan se jätti soveltamatta kyseisen 41 artiklan 1 kohtaa korvatakseen sen kyseisen 4 artiklan soveltamisella. EUIPO:n mukaan unionin yleinen tuomioistuin on näin toimiessaan katsonut, että Pariisin yleissopimuksen 4 artiklalla on välitön oikeusvaikutus unionin oikeusjärjestyksessä.
43 Yhtäältä jos EUIPO:n mukaan katsotaan, että Pariisin yleissopimuksen 4 artiklalla on välitön oikeusvaikutus, tämä olisi ristiriidassa 25.10.2007 annettuun tuomioon Develey v. SMHV (C‑238/06 P, EU:C:2007:635, 37–44 kohta) perustuvan oikeuskäytännön kanssa, jonka mukaan sekä Pariisin yleissopimuksen määräyksillä että TRIPS-sopimuksen, jonka kautta kyseinen yleissopimus sitoo unionia, määräyksillä ei ole välitöntä oikeusvaikutusta. Se, ettei Pariisin yleissopimuksella ole välitöntä oikeusvaikutusta, perustuu lisäksi myös kyseisen yleissopimuksen 25 artiklaan, kuten 15.3.2012 annetusta tuomiosta SCF (C‑135/10, EU:C:2012:140, 47 ja 48 kohta) analogisesti ilmenee. Toisaalta on joka tapauksessa niin, ettei unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa vahvistamaa sääntöä voida päätellä kyseisen yleissopimuksen 4 artiklan sanamuodosta, joten etenkin 3.6.2008 annettuun tuomioon Intertanko ym. (C‑308/06, EU:C:2008:312, 45 kohta) perustuvassa oikeuskäytännössä asetetut selkeyden, täsmällisyyden ja ehdottomuuden vaatimukset sille, että kansainvälistä oikeutta voidaan soveltaa suoraan unionin oikeudessa, eivät ole täyttyneet.
44 Komissio toteaa vielä samansuuntaisesti, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, joka perustuu etenkin 24.1.2012 annettuun tuomioon Dominguez (C‑282/10, EU:C:2012:33, 25 kohta), asetettuja rajoja velvollisuudelle tulkita kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti sovelletaan myös unionin yleiseen tuomioistuimeen, kun se tulkitsee asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohtaa Pariisin yleissopimuksen valossa. Koska unionin yleinen tuomioistuimen tulkinta on ristiriidassa asetuksen kyseisen säännöksen selkeän sanamuodon kanssa, unionin yleinen tuomioistuin on siis todellisuudessa soveltanut tätä yleissopimusta suoraan, vaikka sillä ei voi olla välitöntä oikeusvaikutusta edes TRIPS-sopimuksen kautta.
45 Komissio esittää erityisesti, ettei nyt käsiteltävässä asiassa voida soveltaa etenkään 23.11.999 annettuun tuomioon Portugali v. neuvosto (C‑149/96, EU:C:1999:574, 49 kohta) ja 16.7.2015 annettuun tuomioon komissio v. Rusal Armenal (C‑21/14 P, EU:C:2015:494, 40 ja 41 kohta) perustuvaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jossa katsotaan, että tiettyjä WTO:n perustamissopimuksen ja sen liitteissä 1–4 olevien sopimusten (jäljempänä WTO-sopimukset) määräyksiä voidaan soveltaa suoraan poikkeuksellisesti. Asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohtaan ei näet sisälly mitään nimenomaista viittausta mihinkään Pariisin yleissopimuksen täsmälliseen määräykseen, joten tämän säännöksen perusteella ei voida päätellä, että unionin lainsäätäjän aikomuksena olisi ollut antaa kyseisen yleissopimuksen 4 artiklalle välitön oikeusvaikutus. Näin voidaan päätellä myös vertailtaessa mainittua määräystä ja kyseisen asetuksen 25 artiklan 1 kohdan g alakohtaa, joka sitä vastoin osoittaa – koska siinä viitataan konkreettisesti ja nimenomaisesti Pariisin yleissopimuksen 6 b artiklaan – tällaisen aikomuksen.
46 EUIPO moittii ainoan valitusperusteensa kolmannessa osassa unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että tämä on täyttänyt asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdassa väitetysti olevan oikeudellisen aukon tulkitsemalla virheellisesti patenttiyhteistyösopimuksen 2 artiklaa ja Pariisin yleissopimuksen 4 artiklaa.
47 EUIPO väittää erityisesti, että kun unionin yleinen tuomioistuin mainitsi valituksenalaisen tuomion 15, 18, 20, 22, 39, 40, 44–50, 56, 64, 66, 70, 72, 74, 79, 83, 84 ja 86 kohdassa ilmaisun ”kansainvälisen patenttihakemus”, se ei ottanut huomioon patenttiyhteistyösopimuksen 2 artiklan i, ii ja vii alakohdassa tarkoitettua kansainvälisen hakemuksen käsitettä eikä sitä, että Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan E kirjaimen 1 kappaleen ja asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan nojalla pelkästään kyseisessä määräyksessä tarkoitettua ”hyödyllisyysmallia” koskevan ”kansainvälisen hakemuksen” aikaisempi tekeminen voi johtaa etuoikeuteen myöhemmän ”yhteisömallia” koskevan hakemuksen osalta.
48 EUIPO korostaa tältä osin, että nyt käsiteltävässä asiassa sekä tutkijan päätöksessä että riidanalaisessa päätöksessä patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehty kansainvälinen hakemus on luonnehdittu asianmukaisesti ”hyödyllisyysmallia” koskevaksi ”kansainväliseksi hakemukseksi” eikä ”kansainväliseksi patenttihakemukseksi”, kuten unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti olettanut. EUIPO esittää tässä yhteydessä, että siltä osin kuin kyseisen 2 artiklan vii alakohdassa tarkoitetun ”kansainvälisen hakemuksen” tekstissä ei nimenomaisesti suljeta pois saman artiklan i alakohdassa tarkoitettua ”hyödyllisyysmallin” suojaa, tällaisella hakemuksella vaaditun suojan oletetaan ulottuvan KaiKain tekemän hakemuksen tavoin hyödyllisyysmalliin. Patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehty kansainvälinen hakemus on juuri sen ansiosta, että se on luonnehdittu kyseisen säännön nojalla ”hyödyllisyysmallia” koskevaksi ”kansainväliseksi hakemukseksi”, voinut lähtökohtaisesti olla perustana etuoikeudelle tehdä yhteisömallia koskeva rekisteröintihakemus.
49 EUIPO väittää, että etenkin Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan C kirjaimen 2 ja 4 kappaleesta seuraa, että pääsääntöisesti vain myöhempi hakemus, joka koskee ”samaa asiaa” kuin aikaisempi hakemus, voi saada etuoikeuden. Kyseisen säännön mukaan siis kunkin teollisoikeustyypin nojalla on mahdollista saada etuoikeus ainoastaan samantyyppiselle teollisoikeudelle Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan C kirjaimen 1 kappaleessa säädettyinä määräaikoina. Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan E kirjaimen 1 kappaleessa määrätään vain poikkeuksellisesti siitä, että hyödyllisyysmallihakemus voi olla perustana etuoikeudelle sellaisen myöhemmän hakemuksen osalta, joka ei koske samalla tavalla hyödyllisyysmallia vaan se koskee mallia, sillä edellytyksellä kuitenkin, että tämä ”heterogeeninen asiapari” kattaa tavaran saman kuvauksen, ja näin on pelkästään kuuden kuukauden ajan. Kyseisessä 4 artiklan E kirjaimen 1 kappaleessa määrätty poikkeus liittyy siis 4 artiklan C kirjaimen 2 ja 4 kappaleessa esitettyyn ”samaa asiaa” koskevaan pääsääntöön eikä – kuten unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 77–85 kohdassa virheellisesti – väitettyyn pääsääntöön, jonka mukaan aikaisemman oikeuden luonne määrittää siihen liittyvän etuoikeusajan.
50 EUIPO:n mukaan Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan C kirjaimen 2 ja 4 kappaleessa esitetystä ”samaa asiaa” koskevasta pääsäännöstä ja kyseiseen sääntöön yleissopimuksen 4 artiklan E kirjaimen 1 kappaleessa tehdystä poikkeuksesta siis seuraa, kun niitä luetaan yhdessä, että pelkästään kahden tyyppiset teollisoikeudet eli aikaisempi malli ja aikaisempi hyödyllisyysmalli voivat mainitun yleissopimuksen mukaan perustaa pätevästi etuoikeuden myöhemmin rekisteröidyn mallin osalta. Aikaisemman patentin perusteella ei siis voida todeta etuoikeutta myöhemmin rekisteröidyn yhteisömallin osalta. Unionin yleisen tuomioistuimen päätelmällä, jonka mukaan määräaika, jota sovelletaan patenttihakemusta koskevan etuoikeuden vaatimiseen myöhemmän mallihakemuksen osalta, on 12 kuukautta, ei siten ole oikeudellista perustaa tässä yleissopimuksessa.
51 Komissio väittää EUIPO:n argumentaation tueksi, että – kuten etenkin Maailman henkisen omaisuuden järjestön (WIPO) laatimista Pariisin yleissopimusta koskevista ohjekirjoista, jotka eivät ole oikeudellisesti sitovia mutta joihin voidaan kuitenkin vedota unionin tuomioistuimissa kyseistä yleissopimusta tulkittaessa, ilmenee – Pariisin yleissopimuksen sopimuspuolet ovat tietoisesti päättäneet olla sisällyttämättä patentteja Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan E kirjaimessa määrätyn poikkeuksen piiriin, koska ei ole mahdollista, että patentit ja mallit ovat päällekkäisiä. Komissio väittää, että asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohta on täysin kyseisen lähestymistavan mukainen siltä osin kuin siinä hyväksytään tietty määrä ”läpäisevyyttä” yhtäältä pelkkien hyödyllisyysmallien ja toisaalta mallien välillä, mikä johtuu siitä, että – kuten unionin tuomioistuin on 8.3.2018 antamassaan tuomiossa DOCERAM (C‑395/16, EU:C:2018:172, 24–29 kohta) katsonut – näillä molemmilla voidaan suojata tuotteen teknistä käyttötarkoitusta.
52 KaiKai väittää puolestaan aluksi, että asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdassa toistetaan pelkästään Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan E kirjaimen 1 kappaleessa määrätty erityissääntö, jota sovelletaan vain etuoikeuden vaatimiseen hyödyllisyysmallin perusteella, eikä siinä ole tarkoitus vahvistaa määräaikaa, jota sovelletaan kansainväliseen patenttihakemukseen perustuvan etuoikeuden vaatimiseen, eikä sillä ole tällaista vaikutusta. Koska Pariisin yleissopimuksen 25 artiklassa ei anneta unionin lainsäätäjälle lupaa rajoittaa hakijalle annettuja etuoikeuksia, sellaisen määräyksen puuttuminen, jonka mukaan aikaisempaa patenttihakemusta koskevaa etuoikeutta voidaan vaatia, merkitsee KaiKain mukaan kyseisessä asetuksessa olevaa aukkoa.
53 KaiKai väittää myös, että kun unionin yleinen tuomioistuin on täyttänyt tämän aukon viittaamalla Pariisin yleissopimukseen, se ei ole soveltanut kyseistä yleissopimusta suoraan ja jättänyt siis soveltamatta kyseisen asetuksen 41 artiklan 1 kohtaa, vaan se on tulkinnut tätä säännöstä mainitun yleissopimuksen valossa etenkin 15.3.2012 annetussa tuomiossa SCF (C‑135/10, EU:C:2012:140, 51 kohta) mainitun unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti. Mainitun aukon olemassaolo merkitsee siis sitä, ettei ole mitään ristiriitaa sen tämän tuomion 43 kohdassa mainitun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa, jonka mukaan kyseisellä yleissopimuksella ei ole mitään välitöntä oikeusvaikutusta.
54 KaiKai väittää lopuksi, että patenttiyhteistyösopimuksen nojalla tehty kansainvälinen hakemus on sekä patenttihakemus että hyödyllisyysmallihakemus, ja nämä molemmat hakemukset ovat asiasisällöltään samanlaisia siltä osin kuin niissä kummassakin kuvataan tekninen keksintö. Tästä seuraa, että yhteisömallihakemusta tehtäessä on mahdollista vaatia sekä hyödyllisyysmallihakemusta koskevaa etuoikeutta että patenttihakemusta koskevaa etuoikeutta. Se, että Pariisin yleissopimuksessa vahvistetaan erilaiset etuoikeusajat näissä kahdessa tapauksessa, ei siis riipu teollisoikeuksien suojattujen kohteiden välisestä erosta vaan se riippuu niihin kumpaankin sovellettavien rekisteröintimenettelyjen välisestä erosta.
55 KaiKai on lisäksi sitä mieltä, että se, ettei patenttien katsota antavan perustaa etuoikeudelle yhteisömallien osalta, johtaisi hakijoiden syrjimiseen heidän kansalaisuutensa perusteella. Vaikka näet kansallinen patentti on joissakin jäsenvaltioissa mahdollista muuttaa kansalliseksi hyödyllisyysmalliksi ja käyttää sitä tämän jälkeen etuoikeuden perustana mallin osalta, hakijalla ei ole tätä mahdollisuutta kaikissa jäsenvaltioissa, kuten Belgian kuningaskunnassa, Kyproksen tasavallassa ja Alankomaiden kuningaskunnassa, jotka eivät ole säätäneet kansallisesta hyödyllisyysmallista.
Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta
56 EUIPO moittii ainoan valitusperusteensa kolmessa osassa, jotka on tutkittava yhdessä, unionin yleistä tuomioistuinta lähinnä siitä, että tämä on soveltanut suoraan Pariisin yleissopimuksen 4 artiklaa ja jättänyt soveltamatta asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan selkeää ja tyhjentävää säännöstä korvatakseen sen kyseisen 4 artiklan virheellisellä tulkinnalla.
Pariisin yleissopimuksen vaikutukset unionin oikeusjärjestyksessä
57 Kuten SEUT 216 artiklan 2 kohdasta ja unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, unionin tekemät kansainväliset sopimukset sitovat unionia ja ne ovat erottamaton osa unionin oikeusjärjestystä niiden voimaantulosta alkaen (ks. vastaavasti tuomio 30.4.1974, Haegeman, 181/73, EU:C:1974:41, 5 kohta ja tuomio 1.8.2022, Sea Watch, C‑14/21 ja C‑15/21, EU:C:2022:604, 94 kohta).
58 Unioni voi lisäksi korvata jäsenvaltiot niiden kansainvälisissä sitoumuksissa, kun jäsenvaltiot ovat siirtäneet jollakin unionin perustamissopimuksella unionille näitä sitoumuksia koskevat toimivaltuutensa. Näin on silloin, kun unioni on saavuttanut yksinomaisen toimivallan sillä alalla, jota kaikkien sen jäsenvaltioiden tekemän kansainvälisen sopimuksen määräyksillä säännellään (ks. vastaavasti tuomio 12.12.1972, International Fruit Company ym., 21/72–24/72, EU:C:1972:115, 10–18 kohta ja lausunto 2/15 (EU:n ja Singaporen välinen vapaakauppasopimus), 16.5.2017, EU:C:2017:376, 248 kohta).
59 Tämän valituksen käsittelemiseksi ei ole kuitenkaan tarpeen tutkia, onko – ja mahdollisesti missä määrin – unioni saavuttanut yksinomaisen toimivallan niillä aloilla, joita säännellään Pariisin yleissopimuksella, jonka kaikki jäsenvaltiot, muttei unioni, ovat tehneet. Kuten oikeuskäytännössä on jo todettu, eräissä kyseisen yleissopimuksen artikloissa, kuten sen 4 artiklassa, esitetyt säännöt on sisällytetty TRIPS-sopimukseen, jonka unioni on puolestaan tehnyt (ks. vastaavasti tuomio 16.11.2004, Anheuser-Busch, C‑245/02, EU:C:2004:717, 91 kohta).
60 TRIPS-sopimuksen 2 artiklan 1 kohdassa määrätään erityisesti, että WTO:n jäsenten, joihin unioni kuuluu, on mukautettava lainsäädäntönsä Pariisin yleissopimuksen 1–12 ja 19 artiklan mukaiseksi TRIPS-sopimuksen II–IV osan osalta, joihin saman sopimuksen 9–62 artikla kuuluvat.
61 Siltä osin kuin on kyse etenkin TRIPS-sopimuksen 25 artiklassa tarkoitetusta teollismallien suojasta ja kyseisen sopimuksen 62 artiklassa tarkoitetusta teollismallien suojan hankinnasta, näissä Pariisin yleissopimuksen artikloissa, ja myös sen 4 artiklassa, esitettyjen sääntöjen on siis katsottava olevan erottamaton osa TRIPS-sopimusta.
62 Pariisin yleissopimuksen 4 artiklassa esitetyillä säännöillä on näin ollen katsottava olevan samat vaikutukset kuin TRIPS-sopimuksella (ks. vastaavasti tuomio 16.11.2004, Anheuser-Busch, C‑245/02, EU:C:2004:717, 96 kohta).
63 Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee tässä yhteydessä, että TRIPS-sopimuksen määräyksillä ei kyseisen sopimuksen luonteen ja rakenteen vuoksi ole välitöntä oikeusvaikutusta. Nämä määräykset eivät siis lähtökohtaisesti kuulu niihin normeihin, joihin nähden unionin tuomioistuin valvoo unionin toimielinten toimien laillisuutta, eivätkä ne myöskään ole sellaisia, että yksityisillä olisi niiden perusteella oikeuksia, joihin nämä voisivat suoraan vedota tuomioistuimessa unionin oikeuden nojalla (ks. vastaavasti tuomio 14.12.2000, Dior ym., C‑300/98 ja C‑392/98, EU:C:2000:688, 43–45 kohta; tuomio 16.11.2004, Anheuser-Busch, C‑245/02, EU:C:2004:717, 54 kohta ja tuomio 28.9.2023, Changmao Biochemical Engineering v. komissio, C‑123/21 P, EU:C:2023:708, 70 ja 71 kohta).
64 Pariisin yleissopimuksen 4 artikla ei kuulu myöskään niiden kahden poikkeustilanteen piiriin, joissa unionin tuomioistuin on katsonut, että yksityiset voivat vedota suoraan WTO-sopimusten määräyksiin unionin tuomioistuimissa, ja joita ovat yhtäältä tilanne, jossa kyseessä olevassa unionin toimessa nimenomaisesti viitataan kyseisten sopimusten tiettyihin määräyksiin, ja toisaalta tilanne, jossa unionin tarkoituksena on ollut panna täytäntöön erityinen velvoite, johon se on sitoutunut WTO-sopimusten yhteydessä (ks. vastaavasti tuomio 22.6.1989, Fediol v. komissio, 70/87, EU:C:1989:254, 19–22 kohta; tuomio 7.5.1991, Nakajima v. neuvosto, C‑69/89, EU:C:1991:186, 29–31 kohta ja tuomio 28.9.2023, Changmao Biochemical Engineering v. komissio, C‑123/21 P, EU:C:2023:708, 74 ja 75 kohta).
65 Yhtäältä näet asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdassa ei nimenomaisesti viitata Pariisin yleissopimuksen 4 artiklaan.
66 Toisaalta on muistutettava, että unionin tuomioistuin on todennut olennaisilta osin, että jotta voidaan osoittaa unionin lainsäätäjän tahto panna unionin oikeudessa täytäntöön erityinen velvoite, johon se on sitoutunut WTO-sopimuksissa, ei riitä, että kyseessä olevan unionin toimen perusteluista ilmenee yleisesti, että kyseinen toimi on annettu ottaen huomioon unionin kansainväliset velvoitteet. Riitautetusta täsmällisestä unionin oikeuden säännöksestä on sen sijaan voitava päätellä, että sillä pannaan unionin oikeusjärjestyksessä täytäntöön WTO-sopimuksiin perustuva erityinen velvoite (ks. vastaavasti tuomio 16.7.2015, komissio v. Rusal Armenal, C‑21/14 P, EU:C:2015:494, 45, 46 ja 48 kohta sekä tuomio 28.9.2023, Changmao Biochemical Engineering v. komissio, C‑123/21 P, EU:C:2023:708, 76, 78 ja 79 kohta).
67 Tällaista unionin lainsäätäjän tahtoa ei voida kuitenkaan päätellä asetuksen N:o 6/2002 41 artiklasta pelkästään sen perusteella, että yhtäältä kyseisen 41 artiklan ja toisaalta Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan sanamuoto vastaavat toisiaan. Asetuksessa N:o 6/2002 ilmaistaan näet unionin lainsäätäjän tahto omaksua yhden Pariisin yleissopimuksen piiriin kuuluvan teollisoikeuden osalta unionin oikeusjärjestykselle ominainen lähestymistapa ottamalla käyttöön unionin alueella sellainen yhteisömallien yhtenäistä ja jakamatonta suojaa koskeva erityisjärjestelmä, johon kyseisessä 41 artiklassa määrätty etuoikeus kuuluu erottamattomasti.
68 Tästä seuraa, että Pariisin yleissopimuksen 4 artiklassa esitetyillä säännöillä ei ole välitöntä oikeusvaikutusta eivätkä ne ole sellaisia, että yksityisillä olisi niiden perusteella oikeuksia, joihin nämä voisivat suoraan vedota unionin oikeuden nojalla (ks. vastaavasti tuomio 25.10.2007, Develey v. SMHV, C‑238/06 P, EU:C:2007:635, 39 ja 43 kohta).
69 Etuoikeutta tehdä yhteisömallihakemus säännellään siis asetuksen N:o 6/2002 41 artiklalla, eivätkä talouden toimijat voi vedota suoraan Pariisin yleissopimuksen 4 artiklaan.
70 Koska TRIPS-sopimus sitoo unionin toimielimiä ja on siis ensisijainen unionin johdetun oikeuden toimiin nähden, viimeksi mainittuja toimia on kuitenkin mahdollisuuksien mukaan tulkittava TRIPS-sopimuksen määräysten mukaisesti (ks. analogisesti tuomio 10.9.1996, komissio v. Saksa, C‑61/94, EU:C:1996:313, 52 kohta ja tuomio 1.8.2022, Sea Watch, C‑14/21 ja C‑15/21, EU:C:2022:604, 92 ja 94 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tästä seuraa, että asetusta N:o 6/2002 on mahdollisuuksien mukaan tulkittava TRIPS-sopimuksen mukaisesti ja siis niissä Pariisin yleissopimuksen artikloissa, jotka on sisällytetty TRIPS-sopimukseen ja joihin kuuluu muun muassa sen 4 artikla, esitettyjen sääntöjen mukaisesti (ks. analogisesti tuomio 15.11.2012, Bericap Záródástechnikai, C‑180/11, EU:C:2012:717, 70 ja 82 kohta sekä tuomio 11.11.2020, EUIPO v. John Mills, C‑809/18 P, EU:C:2020:902, 64 ja 65 kohta).
71 Asetuksen N:o 6/2002 41 artiklaa Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan mukaisesti tulkittaessa on otettava myös huomioon patenttiyhteistyösopimuksen – jonka perusteella aikaisempi hakemus, johon KaiKai nojautuu etuoikeutta vaatiakseen, on tehty – määräykset. Koska kaikki unionin jäsenvaltiot ovat patenttiyhteistyösopimuksen sopimuspuolina, kyseisen sopimuksen määräykset voidaan ottaa huomioon sellaisten unionin johdetun oikeuden säännösten tulkinnassa, jotka kuuluvat tällaisen sopimuksen soveltamisalaan (ks. vastaavasti tuomio 1.8.2022, Sea Watch, C‑14/21 ja C‑15/21, EU:C:2022:604, 90 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tässä yhteydessä on myös korostettava, että patenttiyhteistyösopimuksen 1 artiklan 2 kappaleen mukaan kyseisellä sopimuksella ei rajoiteta Pariisin yleissopimuksessa määrättyjä oikeuksia.
72 Näiden seikkojen nojalla on tutkittava, onko unionin yleinen tuomioistuin jättänyt, kuten EUIPO pääosin väittää, soveltamatta asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohtaa ja soveltanut sen sijaan suoraan Pariisin yleissopimuksen 4 artiklaa.
Asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan selkeys ja tyhjentävyys
73 Yhtäältä unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 56–66 kohdassa oman Pariisin yleissopimuksen 4 artiklasta omaksumansa tulkinnan mukaisen asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan tulkinnan perusteella, että kyseisessä 41 artiklan 1 kohdassa on aukko, koska siinä ei vahvisteta määräaikaa, jonka kuluessa patenttiyhteistyösopimuksen nojalla 26.10.2017 tehtyyn kansainväliseen hakemukseen, jonka se luokitteli ”kansainväliseksi patenttihakemukseksi”, perustuvaa etuoikeutta on mahdollista vaatia, ja että tämä aukko oli täytettävä soveltamalla tätä 4 artiklaa. Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin katsoi valituksenalaisen tuomion 70–86 kohdassa lähinnä kyseisestä 4 artiklasta omaksumansa tulkinnan perusteella, että tämä määräaika on 12 kuukautta, joten EUIPO:n valituslautakunta oli katsonut virheellisesti, että tämä määräaika on kyseisessä 41 artiklan 1 kohdassa vahvistettu kuusi kuukautta.
74 Unionin yleisen tuomioistuimen Pariisin yleissopimuksen 4 artiklasta omaksuman tulkinnan oikeellisuudesta riippumatta on kuitenkin todettava, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen siltä osin kuin se ylitti selvästi ne rajat, joissa asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohtaa voidaan tulkita kyseisen 4 artiklan valossa, ja sovelsi todellisuudessa suoraan kyseistä 4 artiklaa, sellaisena kun unionin yleinen tuomioistuin sitä tulkitsi, ottamatta huomioon kyseisen 41 artiklan 1 kohdan selkeää sanamuotoa ja sitä, että viimeksi mainittu säännös on tyhjentävä.
75 Asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdassa näet säädetään, että ”sillä, joka on asianmukaisesti tehnyt mallia tai hyödyllisyysmallia koskevan hakemuksen jossakin sellaisessa valtiossa tai jonkin sellaisen valtion puolesta, joka on Pariisin yleissopimuksen tai [WTO:n] perustamista koskevan sopimuksen osapuoli, – – on kuuden kuukauden ajan ensimmäisen hakemuksen tekemispäivästä etuoikeus hakea samalle mallille tai hyödyllisyysmallille rekisteröidyn yhteisömallin suojaa”.
76 Kyseisen 41 artiklan 1 kohdan selkeästä sanamuodosta seuraa siis yksiselitteisesti, että kyseisen säännöksen mukaan pelkästään kahteen ryhmään kuuluvat aikaisemmat hakemukset – eli yhtäältä mallia koskeva rekisteröintihakemus ja toisaalta hyödyllisyysmallia koskeva rekisteröintihakemus – voivat olla perustana etuoikeudelle myöhemmän yhteisömallia koskevan rekisteröintihakemuksen hyväksi ja näin on yksinomaan kuuden kuukauden ajan mainitun aikaisemman hakemuksen tekemispäivästä.
77 Tästä seuraa myös, että kyseinen 41 artiklan 1 kohta on tyhjentävä ja että se, että tässä säännöksessä ei vahvisteta määräaikaa, jonka kuluessa patenttirekisteröintihakemukseen perustuvaa etuoikeutta voidaan vaatia, ei merkitse kyseisessä säännöksessä olevaa aukkoa vaan se on seurausta siitä, ettei tämän säännöksen mukaan etuoikeutta ole mahdollista perustaa aikaisempien hakemusten tähän ryhmään.
78 Yhtäältä siis patenttiyhteistyösopimuksen perusteella tehty kansainvälinen hakemus voi asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan mukaan olla perustana etuoikeudelle yksinomaan siltä osin kuin kysymyksessä oleva kansainvälinen hakemus koskee hyödyllisyysmallia ja toisaalta tässä 41 artiklan 1 kohdassa nimenomaisesti vahvistettu määräaika, jonka kuluessa etuoikeutta on vaadittava tällaisen hakemuksen perusteella, on kuusi kuukautta.
Unionin yleisen tuomioistuimen omaksuma Pariisin yleissopimuksen tulkinta
79 Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 70–86 kohdassa omaksumasta Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan tulkinnasta, jonka mukaan aikaisempaa ”kansainvälistä patenttihakemusta” koskevaa etuoikeutta voidaan kyseisen määräyksen mukaan vaatia myöhempää mallihakemusta tehtäessä 12 kuukauden ajan, on todettava, että myös tähän tulkintaan sisältyy oikeudellisia virheitä.
80 Heti alkuun on huomautettava, että siltä osin kuin Pariisin yleissopimuksen tietyissä artikloissa, mukaan lukien sen 4 artikla, esitetyt säännöt on sisällytetty TRIPS-sopimukseen, jonka unioni on tehnyt ja joka on erottamaton osa unionin oikeusjärjestystä, unionin tuomioistuimella on toimivalta tulkita näitä sääntöjä (ks. analogisesti tuomio 14.12.2000, Dior ym., C‑300/98 ja C‑392/98, EU:C:2000:688, 33–35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 2.9.2021, Moldovan tasavalta, C‑741/19, EU:C:2021:655, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
81 Tässä yhteydessä on huomautettava, että Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan A kirjaimen 1 kappaleessa määrätään, että sillä, joka asianmukaisessa järjestyksessä on tehnyt patenttihakemuksen tai hakenut suojaa hyödyllisyysmallille, teollismallille taikka tehtaan- tai kauppamerkille jossakin kyseisen yleissopimuksen sopimusvaltiossa, on etuoikeus ja että etuoikeus annetaan, jotta tämä etuoikeuden haltija voi tehdä hakemuksen toisissa maissa, joihin kyseistä yleissopimusta sovelletaan.
82 Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan C kirjaimen 1, 2 ja 4 kappaleesta ilmenee lisäksi, että etuoikeuden voi periaatteessa saada pelkästään myöhempi hakemus, joka koskee ”samaa asiaa” kuin aikaisempi hakemus, ja että määräajat, joiden aikana tätä etuoikeutta voidaan käyttää, on määritetty asianomaisen teollisuusoikeuden tyypin mukaan; etuoikeusaika on patenttien ja hyödyllisyysmallien osalta 12 kuukautta ja teollismallien osalta kuusi kuukautta.
83 Kuten myös Pariisin yleissopimusta koskevassa ohjekirjassa, joka on WIPOn laatima normatiivisesti sitomaton tulkintaa koskeva asiakirja, joka kuitenkin auttaa mainitun yleissopimuksen tulkinnassa, on selitetty (ks. analogisesti tuomio 7.12.2006, SGAE, C‑306/05, EU:C:2006:764, 41 kohta), kun Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan A ja C kirjainta luetaan yhdessä, tästä seuraa, että myöhemmän hakemuksen on koskettava ”samaa asiaa” kuin etuoikeuden perustana oleva aikaisempi hakemus.
84 Lopuksi on todettava, että vaikka Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan E kirjaimessa myönnetään, että sama kohde voi joskus saada useanlaista suojaa siten, että etuoikeuteen voidaan vedota aikaisemmin haetusta poikkeavan suojan muodon osalta, kyseisessä määräyksessä luetellaan kuitenkin tyhjentävästi tilanteet, joissa näin voi olla. Erityisesti on huomautettava, että tämän määräyksen 1 kohdassa määrätään, että hyödyllisyysmallihakemus voi olla perustana etuoikeudelle mallihakemuksen osalta malleja varten määrätyn ajan eli kuuden kuukauden ajan, ja sen 2 kohdassa määrätään, että patenttihakemus voi olla perustana etuoikeudelle hyödyllisyysmallihakemuksen osalta ja päinvastoin.
85 Tämän perusteella Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan mukaan aikaisempaa patenttihakemusta koskevaa etuoikeutta ei ole mahdollista vaatia myöhempää mallihakemusta tehtäessä ja 4 artiklassa ei siis varsinkaan määrätä säännöistä, jotka koskisivat hakijalle tätä varten asetettua määräaikaa. Vain patenttiyhteistyösopimuksen nojalla tehty hyödyllisyysmallia koskeva kansainvälinen hakemus voi siten johtaa kyseisen 4 artiklan nojalla etuoikeuteen mallihakemuksen osalta, ja näin on sen E kirjaimen 1 kappaleessa tarkoitetun kuuden kuukauden määräajan ajan.
86 Kun otetaan huomioon kaikki edellä esitetyt seikat, ainoa valitusperuste on hylättävä ja valituksenalainen tuomio siis kumottava siltä osin kuin sillä hyväksytään ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen toisen kanneperusteen toinen osa ja kumotaan riidanalainen päätös.
Unionin yleisessä tuomioistuimessa nostettu kanne
87 Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisen kohdan toisessa virkkeessä määrätään, että jos unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen, se voi itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen.
88 Kun nyt käsiteltävässä asiassa otetaan huomioon se, että KaiKain asiassa T‑579/19 nostama kumoamiskanne perustuu kanneperusteisiin, jotka on käsitelty kontradiktorisessa menettelyssä unionin yleisessä tuomioistuimessa ja joiden tarkastelu ei vaadi enää prosessinjohtotoimien tai asian selvittämistoimien toteuttamista, unionin tuomioistuin katsoo, että asia on ratkaisukelpoinen ja se on ratkaistava lopullisesti unionin tuomioistuimen vielä ratkaistavana olevan oikeusriidan rajoissa (ks. analogisesti tuomio 8.9.2020, komissio ja neuvosto v. Carreras Sequeros ym., C‑119/19 P ja C‑126/19 P, EU:C:2020:676, 130 kohta ja tuomio 4.3.2021, komissio v. Fútbol Club Barcelona, C‑362/19 P, EU:C:2021:169, 108 kohta).
89 Käsiteltävä kanne perustuu kahteen kanneperusteeseen, jotka on mainittu tämän tuomion 25 kohdassa. Kuten tämän tuomion 27 kohdasta seuraa, unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi toisen kanneperusteen ensimmäisen osan, eikä KaiKai riitauta liitännäisvalituksen yhteydessä valituksenalaisen tuomion tämän osan asiasisältöä. Sillä, että unionin tuomioistuin kumoaa valituksenalaisen tuomion osittain, ei siis kyseenalaisteta tätä tuomiota siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi toisen kanneperusteen ensimmäisen osan. Valituksenalainen tuomio on näin ollen lainvoimainen siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyn toisen kanneperusteen ensimmäisen osan.
90 Sama koskee mainituista syistä tämän tuomion 26 kohdassa mainittuja valituksenalaisen tuomion perusteluja, joilla unionin yleinen tuomioistuin jätti kanteen toisen ja viidennen vaatimuksen tutkimatta.
91 Edellä esitetyn perusteella on yksinomaan tutkittava KaiKain kumoamiskanteensa tueksi esittämä ensimmäinen kanneperuste ja toisen kanneperusteen toinen osa ja ne on tutkittava yksinomaan siltä osin kuin kyseisessä kanneperusteessa ja kyseisessä osassa vaaditaan riidanalaisen päätöksen kumoamista ja EUIPO:n velvoittamista korvaamaan asian käsittelystä valituslautakunnassa ja unionin yleisessä tuomioistuimessa aiheutuneet kulut.
Asianosaisten lausumat
92 KaiKai moittii kumoamiskanteensa ensimmäisessä kanneperusteessa EUIPO:n valituslautakuntaa siitä, että tämä rikkoi olennaisia menettelymääräyksiä.
93 KaiKai väittää kanteensa toisen kanneperusteen toisessa osassa, että koska asetuksessa N:o 6/2002 ei ole selkeää sääntöä siitä määräajasta, jonka kuluessa patenttiyhteistyösopimuksen nojalla tehtyyn kansainväliseen patenttihakemukseen perustuvaa etuoikeutta on vaadittava, EUIPO:n valituslautakunnan olisi pitänyt soveltaa Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan C kirjaimen 1 kappaletta tämän määräajan määrittämiseksi.
94 KaiKai katsoo tältä osin aluksi, että Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan E kirjaimen 1 kappaleesta seuraa, että koska yhtäältä patenttihakemuksen ja hyödyllisyysmallihakemuksen aineellinen sisältö on pääosin sama, jolloin näistä hakemuksista vanhimpaan voidaan vedota etuoikeuden tueksi toista hakemusta tehtäessä, ja koska toisaalta hyödyllisyysmallihakemuksen sisältö on riittävä, jotta siihen voidaan vedota etuoikeuden perustana myöhemmän mallihakemuksen osalta, patenttihakemuksen sisältö on välttämättä riittävä, jotta se voi luoda etuoikeuden myöhemmän mallihakemuksen osalta. KaiKai on tämän jälkeen sitä mieltä, että Pariisin yleissopimus perustuu periaatteeseen, jonka mukaan riittävä aika etuoikeuden vaatimiselle riippuu aikaisemman hakemuksen kohteena olevan teollisoikeuden luonteesta, olipa myöhemmän hakemuksen kohteena oleva oikeus luonteeltaan millainen tahansa. Se huomauttaa lisäksi, että Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan C kirjaimen 1 kappaleessa määrätään 12 kuukauden määräajasta aikaisempaan patenttihakemukseen perustuvan etuoikeuden vaatimiseen. KaiKai päättelee tämän perusteella lopuksi, että siltä osin kuin patenttiyhteistyösopimuksen nojalla tehtyä kansainvälistä hakemusta on pidettävä viimeksi mainitussa määräyksessä tarkoitettuna ”patenttihakemuksena”, tähän hakemukseen sovellettava etuoikeusaika on 12 kuukautta.
95 EUIPO riitauttaa tämän argumentaation.
Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta
96 Kumoamiskanteen ensimmäisestä kanneperusteesta on huomautettava, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklan ensimmäisestä kohdasta, jota sovelletaan unionin yleiseen tuomioistuimeen kyseisen perussäännön 53 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla, ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 76 artiklan d alakohdasta seuraa, että kannekirjelmässä on mainittava muun muassa oikeudenkäynnin kohde sekä perusteet ja perustelut, joihin asiassa vedotaan, ja yhteenveto kyseisistä perusteista. Näiden mainintojen on oltava riittävän selkeitä ja täsmällisiä, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja jotta unionin yleinen tuomioistuin voi ratkaista kanteen. Oikeusvarmuuden ja hyvän lainkäytön takaamiseksi on etenkin tarpeen, että jotta unionin yleisessä tuomioistuimessa nostettu kanne voidaan ottaa tutkittavaksi, niiden olennaisten tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen, joihin kantaja perustaa kanteensa, on käytävä ilmi ainakin pääpiirteittäin itse kannekirjelmästä, kunhan ne on esitetty johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi (ks. vastaavasti tuomio 29.3.2012, komissio v. Viro, C‑505/09 P, EU:C:2012:179, 34 kohta ja tuomio 3.3.2022, WV v. EUH, C‑162/20 P, EU:C:2011:153, 67 ja 68 kohta).
97 Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että oikeudelliset seikat, joihin ensimmäisessä kanneperusteessa esitetty olennaisten menettelymääräysten väitetty rikkominen perustuu, eivät ilmene millään tavalla ensimmäisessä oikeusasteessa jätetyn kannekirjelmän tekstistä, ja KaiKai on vain vedonnut tällaiseen rikkomiseen esittämättä tämän kanneperusteen tueksi mitään argumentteja. Tästä seuraa, että ensimmäinen kanneperuste on jätettävä tutkimatta.
98 Toisen kanneperusteen toisesta osasta on riittävää huomauttaa, että tämän tuomion 57–85 kohdassa esitetyistä syistä tämä osa on hylättävä perusteettomana. Asetuksen N:o 6/2002 41 artiklan 1 kohdan ja Pariisin yleissopimuksen 4 artiklan, jolla ei ole myöskään välitöntä oikeusvaikutusta unioin oikeusjärjestyksessä, nojalla ei näet ole mahdollista vaatia patenttiyhteistyösopimuksen nojalla tehtyä kansainvälistä hakemusta koskevaa etuoikeutta 12 kuukauden ajan myöhempää mallihakemusta tehtäessä, ja näin on siitä riippumatta, koskeeko kyseinen kansainvälinen hakemus hyödyllisyysmallia vai patenttia. Tämän säännöksen ja tämän määräyksen mukaan siis ensimmäisessä näistä tilanteista määräaika etuoikeuden vaatimiseen mainitun kansainvälisen hakemuksen perusteella on kuusi kuukautta, kun taas jälkimmäisessä näistä tilanteista on heti alkuun katsottava, ettei tällaista etuoikeutta ole.
99 Koska kumoamiskanteen ensimmäinen kanneperuste ja toisen kanneperusteen toinen osa on hylätty, kanne on hylättävä.
Oikeudenkäyntikulut
100 Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos valitus on perusteeton tai jos valitus hyväksytään ja unionin tuomioistuin itse ratkaisee riidan lopullisesti, se tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.
101 Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.
102 Koska KaiKai on esillä olevassa asiassa hävinnyt asian sekä tässä muutoksenhakuasteessa että ensimmäisessä oikeusasteessa, se on EUIPO:n ja komission vaatimusten mukaisesti velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan EUIPO:lle näissä kummassakin oikeusasteessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.
103 Saman työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, mukaan jäsenvaltiot ja toimielimet, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.
104 Komissio, joka on tässä valituksessa väliintulijana, vastaa siis omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Unionin yleisen tuomioistuimen 14.4.2021 antama tuomio The KaiKai Company Jaeger Wichmann v. EUIPO (Voimistelu- ja urheilulaitteet ja ‑välineet) (T‑579/19, EU:T:2021:186) kumotaan siltä osin kuin siinä hyväksytään toisen kanneperusteen toinen osa ja kumotaan Euroopan unionin teollisoikeuksien viraston (EUIPO) kolmannen valituslautakunnan 13.6.2016 antama päätös (asia R 573/2019-3).
2) The KaiKai Company Jaeger Wichmann GbR:n asiassa T‑579/19 nostama kanne hylätään.
3) The KaiKai Company Jaeger Wichmann GbR vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Euroopan unionin teollisoikeuksien virastolle (EUIPO) sekä tässä muutoksenhakuasteessa että ensimmäisessä oikeusasteessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.
4) Euroopan komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Allekirjoitukset