UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (viides jaosto)
9 päivänä huhtikuuta 2014 (*)
Direktiivi 2007/64/EY – Maksupalvelut – 4 artiklan 23 alakohta – Maksuvälineen käsite – Verkkopankissa ja paperilomakkeella annetut tilisiirtomääräykset – 52 artiklan 3 kohta – Maksunsaajan oikeus vaatia maksajaa korvaamaan kulut tietyn maksuvälineen käytöstä – Jäsenvaltioiden oikeus säätää yleisestä kiellosta – Matkapuhelinpalvelujen tarjoajan ja yksityisten välinen sopimus
Asiassa C‑616/11,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Oberster Gerichtshof (Itävalta) on esittänyt 8.11.2011 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 30.11.2011, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
T-Mobile Austria GmbH
vastaan
Verein für Konsumenteninformation,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (viides jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja T. von Danwitz sekä tuomarit E. Juhász, A. Rosas, D. Šváby ja C. Vajda (esittelevä tuomari),
julkisasiamies: M. Wathelet,
kirjaaja: hallintovirkamies K. Malacek,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 11.9.2013 pidetyssä istunnossa esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– T-Mobile Austria GmbH, edustajanaan Rechtsanwalt A. Egger,
– Verein für Konsumenteninformation, edustajanaan Rechtsanwalt S. Langer,
– Itävallan hallitus, asiamiehinään C. Pesendorfer ja P. Cede,
– Saksan hallitus, asiamiehinään T. Henze, J. Möller ja J. Kemper,
– Ranskan hallitus, asiamiehinään G. de Bergues ja N. Rouam,
– Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan avvocato dello Stato S. Varone,
– Portugalin hallitus, asiamiehinään L. Inez Fernandes ja L. Bigotte Chorão,
– Euroopan komissio, asiamiehinään K.-P. Wojcik, J. Rius, M. Noll-Ehlers ja C. Vrignon,
kuultuaan julkisasiamiehen 24.10.2013 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 97/7/EY, 2002/65/EY, 2005/60/EY ja 2006/48/EY muuttamisesta ja direktiivin 97/5/EY kumoamisesta 13.11.2007 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2007/64/EY (EUVL L 319, s. 1) 52 artiklan 3 kohdan tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Verein für Konsumenteninformation (kuluttajaneuvontayhdistys, jäljempänä Verein) ja T-Mobile Austria GmbH (jäljempänä T-Mobile Austria) ja jossa on kyse T-Mobile Austrian hinnoittelukäytännöstä, jonka mukaan se vaatii asiakkailtaan lisäkulujen maksamista, jos nämä maksavat tekemällä tilisiirron verkkopankissa tai paperilomakkeella.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
3 Direktiivin 2007/64 I osastoon, jonka otsikko on ”Kohde, soveltamisala ja määritelmätˮ, sisältyvässä 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Kohde”, säädetään seuraavaa:
”1. Tässä direktiivissä vahvistetaan säännöt, joiden mukaisesti jäsenvaltioiden on jaettava maksupalveluntarjoajat seuraaviin kuuteen ryhmään:
– –
2. Tässä direktiivissä vahvistetaan myös säännöt, jotka koskevat maksupalveluehtojen avoimuutta ja tietojenantovaatimuksia sekä maksupalvelunkäyttäjien ja maksupalveluntarjoajien oikeuksia ja velvollisuuksia, kun maksupalveluja tarjotaan tavanomaisena ammatti- tai liiketoimintana.”
4 Kyseisen direktiivin 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
– –
3) ’maksupalvelulla’ mitä tahansa liitteessä lueteltua liiketoimintaa;
– –
7) ’maksajalla’ joko luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka on maksutilin haltija ja joka antaa maksutoimeksiannon kyseiseltä maksutililtä tai, jos maksutiliä ei ole, luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka antaa maksutapahtumaa koskevan toimeksiannon;
8) ’maksunsaajalla’ luonnollista tai oikeushenkilöä, joka on tarkoitettu maksutapahtuman kohteena olevien varojen vastaanottajaksi;
9) ’maksupalveluntarjoajalla’ 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja laitoksia ja luonnollisia tai oikeushenkilöitä, joihin sovelletaan 26 artiklassa säädettyä poikkeusta;
10) ’maksupalvelunkäyttäjällä’ luonnollista tai oikeushenkilöä, joka käyttää maksupalvelua joko maksajan tai maksunsaajan tai molempien ominaisuudessa;
– –
16) ’maksutoimeksiannolla’ maksajan tai maksunsaajan maksupalveluntarjoajalleen antamaa määräystä toteuttaa maksutapahtuma;
– –
19) ’todentamisella’ menettelyä, jolla maksupalveluntarjoajan on mahdollista varmistaa tietyn maksuvälineen käyttö, siihen liittyvät henkilökohtaiset turvatekijät mukaan lukien;
– –
23) ’maksuvälineellä’ henkilökohtaista välinettä ja/tai menettelytapoja, joista maksupalvelunkäyttäjä ja maksupalveluntarjoaja ovat keskenään sopineet ja joiden avulla maksupalvelunkäyttäjä antaa maksutoimeksiannon;
– –ˮ
5 Direktiivin IV osastoon, jossa käsitellään maksupalvelujen tarjoamiseen ja käyttöön liittyviä oikeuksia ja velvollisuuksia, sisältyvän 52 artiklan, jonka otsikko on ”Veloitettavat kulut”, 3 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Maksupalveluntarjoaja ei saa estää maksunsaajaa [veloittamasta] maksajalta [kuluja] tai tarjoamasta alennusta tietyn maksuvälineen käytöstä. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin kieltää oikeuden vaatia maksua tai rajoittaa sitä, ottaen huomioon tarpeen edistää kilpailua ja tehokkaiden maksuvälineiden käyttöä.”
6 Direktiivin 2007/64 johdanto-osan 42 perustelukappale, joka koskee saman direktiivin 52 artiklan 3 kohdan soveltamisalaa, on sanamuodoltaan seuraava:
”Avoimuuden ja kilpailun edistämiseksi maksupalveluntarjoaja ei saa estää maksunsaajaa [vaatimasta] maksajalta maksua tietyn maksuvälineen käytöstä. Vaikka maksunsaajan olisi voitava periä maksuja tietyn maksuvälineen käytöstä, jäsenvaltiot voivat päättää, kieltävätkö tai rajoittavatko ne tällaista käytäntöä katsoessaan, että siihen on aihetta vääristyneen hinnoittelun tai sellaisen hinnoittelun vuoksi, joka saattaa aiheuttaa haittaa tietyn maksuvälineen käytölle, kun otetaan huomioon tarve edistää kilpailua ja tehokkaiden maksuvälineiden käyttöä.”
7 Direktiivin 2007/64 53 artiklassa, jonka otsikko on ”Pienmaksuvälineitä ja sähköistä rahaa koskeva poikkeus”, säädetään seuraavaa:
”1. Niiden maksuvälineiden osalta, jotka puitesopimuksen mukaan koskevat pelkästään yksittäisiä, enintään 30 euron arvoisia maksutapahtumia, tai joiden käyttöraja on 150 euroa tai joihin talletettujen varojen määrä ei koskaan ylitä 150:tä euroa, maksupalveluntarjoaja ja maksupalvelunkäyttäjä voivat sopia seuraavaa:
a) 56 artiklan 1 kohdan b alakohtaa, 57 artiklan 1 kohdan c ja d alakohtaa sekä 61 artiklan 4 ja 5 kohtaa ei sovelleta, jos maksuvälinettä ei voida sulkea tai sen käytön jatkamista ei voida estää;
b) 59 ja 60 artiklaa sekä 61 artiklan 1 ja 2 kohtaa ei sovelleta, jos maksuvälinettä käytetään nimettömästi tai maksupalveluntarjoaja ei voi muista, maksuvälineen ominaisuuksiin liittyvistä syistä osoittaa, että maksutapahtuma oli oikeutettu;
c) 65 artiklan 1 kohdasta poiketen maksupalveluntarjoajalla ei ole velvollisuutta ilmoittaa maksupalvelunkäyttäjälle maksutoimeksiannosta kieltäytymisestä, jos toteuttamatta jättäminen ilmenee asiayhteydestä;
d) 66 artiklasta poiketen maksaja ei voi peruuttaa maksutoimeksiantoa sen jälkeen, kun maksutoimeksianto tai hänen suostumuksensa maksutapahtuman toteuttamiseen on toimitettu maksunsaajalle;
e) 69 ja 70 artiklasta poiketen sovelletaan muita maksupalvelun toteuttamisen määräaikoja.
2. Jäsenvaltiot tai niiden toimivaltaiset viranomaiset voivat kansallisten maksutapahtumien osalta alentaa 1 kohdassa tarkoitettuja määriä tai kaksinkertaistaa ne. Ennalta maksettujen maksuvälineiden osalta jäsenvaltiot voivat korottaa määriä 500 euroon asti.
3. Jäljempänä 60 ja 61 artiklaa sovelletaan myös [sähköisen rahan liikkeeseenlaskijoiden liiketoiminnan aloittamisesta, harjoittamisesta ja toiminnan vakauden valvonnasta 18.9.2000 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivin 2000/46/EY [(EYVL L 275, s. 39)] 1 artiklan 3 kohdan b alakohdassa tarkoitettuun sähköiseen rahaan, paitsi jos maksajan maksupalveluntarjoajalla ei ole mahdollisuutta jäädyttää tiliä tai estää maksuvälineen käyttöä. Jäsenvaltiot voivat rajoittaa tämän poikkeuksen soveltamisen tietyn arvoisiin tileihin tai maksuvälineisiin. ”
Itävallan oikeus
8 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan direktiivi 2007/64 on saatettu osaksi Itävallan oikeusjärjestystä 1.11.2009 voimaan tulleella maksupalvelulailla (Zahlungsdienstegesetz; BGBl. I, 66/2009; jäljempänä ZaDiG).
9 ZaDiG:n 1 §:n, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:
”Tässä liittovaltion laissa säädetään edellytyksistä, joiden täyttyessä henkilöt (maksupalveluntarjoajat) saavat tarjota kaupallisia maksupalveluja Itävallassa, ja maksupalveluntarjoajien ja maksupalvelunkäyttäjien oikeuksista ja velvollisuuksista sellaisten maksupalvelujen yhteydessä, joita tarjotaan Itävaltaan sijoittautuneille maksupalvelunkäyttäjille tai joita tarjoavat Itävaltaan sijoittautuneet maksupalveluntarjoajat, sekä pääsystä maksujärjestelmiin.”
10 ZaDiG:n 27 §:llä, jonka otsikko on ”Veloitettavat kulut”, saatetaan direktiivin 52 artiklan 3 kohta osaksi Itävallan oikeusjärjestystä. ZaDiG:n 27 §:n 6 momentissa säädetään seuraavaa:
”Maksupalveluntarjoaja ei saa estää maksunsaajaa tarjoamasta alennusta tietyn maksuvälineen käytöstä. Maksunsaaja ei voi vaatia maksuja käytettäessä tiettyä maksuvälinettä.”
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
11 T-Mobile Austria on yksi itävaltalainen matkapuhelinpalvelujen tarjoaja. Se tekee kuluttajien kanssa televiestintäsopimuksia, joihin sisältyy sen säännöllisesti päivittämiä yleisiä sopimusehtoja. Näiden yleisten sopimusehtojen marraskuussa 2009 voimassa olleeseen versioon sisältyi seuraava ehto:
”23 §
– –
1.2. Kaikki maksutavat hyväksytään velasta vapauttavina suorituksina, mutta maksaessanne maksulomakkeella tai verkkopankissa perimme Teiltä käsittelymaksun, jonka määrä perustuu Teitä koskeviin tariffimääräyksiin.”
12 Tämän ehdon nojalla T-Mobile Austria laskutti kuukausittain kolmen euron lisämaksun niiltä Call Europe -tariffin piiriin kuuluvilta asiakkailta, jotka olivat valinneet muun maksutavan kuin suoraveloituksen tai luottokorttiveloituksen – tällaisia muita maksutapoja ovat erityisesti tilisiirto verkkopankissa tai paperilomakkeella.
13 Verein pani pääasiaa ensimmäisenä oikeusasteena käsitelleessä tuomioistuimessa vireille vaatimuksen siitä, että T-Mobile Austriaa kielletään sisällyttämästä kyseistä ehtoa asiakkaidensa kanssa tekemiinsä sopimuksiin ja myös vetoamasta tähän ehtoon voimassa olevissa sopimuksissa. Verein vetosi kanteensa tueksi siihen, että tämä ehto on ZaDiG:n 27 §:n 6 momentin toisen virkkeen pakottavien säännösten vastainen.
14 T-Mobile Austria vaati kanteen hylkäämistä vedoten ensinnäkin siihen, ettei T-Mobile Austria kuulu direktiivin 2007/64 eikä ZaDiG:n soveltamisalaan, koska se ei ole maksupalveluntarjoaja vaan matkapuhelinpalvelujen tarjoaja. Myöskään tilisiirtolomake ei henkilökohtaisen turvatekijän puuttumisen vuoksi kuulu direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohdassa tarkoitetun maksuvälineen käsitteen piiriin. Sen lisäksi kyseisen direktiivin 52 artiklan 3 kohdan saattaminen osaksi kansallista oikeusjärjestystä ZaDiG:n 27 §:n 6 momentin toisella virkkeellä ei ole direktiivin mukainen, koska Itävallan lainsäätäjä on jättänyt perustelematta tiettyjen maksuvälineiden käyttämisestä veloitettavien kulujen kieltämisen.
15 Vereinin vaatimukset hyväksyttiin ensimmäisessä oikeusasteessa täysimääräisesti. Tuomio pysytettiin muutoksenhakuasteessa. Muutoksenhakutuomioistuin katsoi, ettei paperilomakkeella tehty tilisiirto ole direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohdassa tarkoitettu maksuväline. Tämän direktiivin 52 artiklan 3 kohdassa ei kuitenkaan säädetä kyseessä olevan säännöstön täydellisestä yhdenmukaistamisesta, joten kansallisella lainsäätäjällä on oikeus säätää ZaDiG:n 27 §:n 6 momentissa säädetyn kaltaisesta lisäkulujen veloittamisen yleisestä kiellosta, joka koskee sekä tässä direktiivissä tarkoitettuja maksuvälineitä että myös muita maksutapahtumia, kuten esimerkiksi paperilomakkeella tehtäviä tilisiirtoja. Lisäksi tämä kielto vastaa saman direktiivin 52 artiklan 3 kohdan toisessa virkkeessä mainittua tarvetta edistää kilpailua ja toimivaa hintajärjestelmää.
16 T-Mobile Austria teki tästä tuomiosta Revision-valituksen ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen. Kyseinen tuomioistuin, jonka päätöksiin ei kansallisen oikeuden mukaan saada hakea muutosta, totesi pääasian oikeudenkäynnissä käsiteltävässä oikeusriidassa esiin tulleiden kysymysten edellyttävän direktiivin 2007/64 säännösten tulkintaa.
17 Tämän vuoksi Oberster Gerichtshof päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko direktiivin [2007/64] 52 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että sitä on sovellettava myös sopimussuhteeseen, jonka osapuolia ovat matkapuhelinoperaattori maksunsaajana ja sen yksityiset asiakkaat (kuluttajat) maksajina?
2) Onko maksajan omakätisesti allekirjoittamaa maksulomaketta, allekirjoitettuun maksulomakkeeseen perustuvaa siirtotoimeksiantojen antamismenettelyä sekä siirtotoimeksiantojen antamiseksi verkkopankissa sovittua menettelyä (Telebanking) pidettävä direktiivin [2007/64] 4 artiklan 23 alakohdassa ja 52 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuina ʼmaksuvälineinäʼ?
3) Onko direktiivin [2007/64] 52 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että sen kanssa ristiriidassa on sellaisten kansallisten säännösten soveltaminen, joissa säädetään yleisesti ja erityisesti erottelematta maksuvälineitä toisistaan, että maksunsaajan on kiellettyä vaatia palvelumaksua?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Ensimmäinen kysymys
18 Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että sitä sovelletaan maksuvälineen käyttöön sopimussuhteessa, jonka osapuolina ovat matkapuhelinpalvelujen tarjoaja maksunsaajana ja sen asiakas maksajana.
Tutkittavaksi ottaminen
19 Verein on aluksi vaatinut, että ensimmäinen kysymys jätetään tutkimatta, koska se ei ole SEUT 267 artiklassa tarkoitetulla tavalla tarpeen, jotta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voisi antaa ratkaisun pääasiassa.
20 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi jättää tutkimatta kansallisen tuomioistuimen esittämän pyynnön ainoastaan, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos ongelma on hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen hyödyllisen vastauksen antamiseksi sille esitettyihin kysymyksiin (ks. mm. tuomio PreussenElektra, C-379/98, EU:C:2001:160, 39 kohta; tuomio van der Weerd ym., C-222/05–C‑225/05, EU:C:2007:318, 22 kohta ja tuomio Betriu Montull, C-5/12, EU:C:2013:571, 34 kohta).
21 Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 21–23 kohdassa todennut, tässä tapauksessa ei ole ilmeistä, ettei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen pyytämä direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohdan toisen virkkeen tulkitseminen olisi tarpeen, jotta kyseinen tuomioistuin voisi ratkaista sen käsiteltäväksi saatetun asian.
22 Pääasian oikeudenkäynnissä Verein nimittäin vaatii, että T-Mobile Austriaa kielletään sisällyttämästä asiakkaidensa kanssa tekemiinsä sopimuksiin ehtoa, jonka mukaan paperilomakkeella tai verkkopankissa tehdyllä tilisiirrolla maksamisesta peritään käsittelykuluja, sekä vetoamasta tällaiseen ehtoon voimassa olevissa sopimuksissa. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee myös, että Vereinin kanne perustuu ZaDiG:n 27 §:n 6 momentin toiseen virkkeeseen, jolla mainitun direktiivin 52 artiklan 3 kohta saatetaan kansallisen oikeusjärjestyksen osaksi.
23 Ensimmäinen kysymys on siten tutkittava.
Asiakysymys
24 Direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä virkkeessä säädetään, ettei maksupalveluntarjoaja saa estää maksunsaajaa veloittamasta maksajalta kuluja tietyn maksuvälineen käytöstä. Tämän direktiivin 52 artiklan 3 kohdan toisessa virkkeessä jäsenvaltioille annetaan kuitenkin toimivalta kieltää kulujen veloittaminen tai rajoittaa sitä, ottaen huomioon tarpeen edistää kilpailua ja tehokkaiden maksuvälineiden käyttöä.
25 Tältä osin on syytä todeta, että matkapuhelinpalvelujen tarjoajaa voidaan pitää direktiivin 2007/64 4 artiklan 8 alakohdassa tarkoitettuna maksunsaajana silloin, kun se on maksutapahtuman kohteena olevien varojen vastaanottaja. Myös matkapuhelinpalvelujen tarjoajan asiakasta voidaan pitää tämän direktiivin 4 artiklan 7 alakohdassa tarkoitettuna maksajana silloin, kun asiakas antaa maksutoimeksiannon maksutililtä, jonka haltija se on, tai kun se antaa maksutapahtumaa koskevan toimeksiannon.
26 Direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohdan, jossa säädetään maksunsaajan oikeudesta vaatia maksajaa korvaamaan tietyn maksuvälineen käytöstä aiheutuvat kulut, sanamuodosta sellaisenaan ilmenee, että tämä säännös koskee maksunsaajan ja maksajan välistä suhdetta. Tästä seuraa, että – kuten Verein sekä Itävallan, Saksan, Ranskan, Italian ja Portugalin hallitukset ja Euroopan komissio ovat katsoneet – kyseistä säännöstä sovelletaan maksuvälineen käyttöön sopimussuhteessa, jonka osapuolina ovat matkapuhelinpalvelujen tarjoaja maksunsaajana ja sen asiakas maksajana.
27 Kuten julkisasiamies on lisäksi todennut ratkaisuehdotuksensa 32 kohdassa, direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohdan toisessa virkkeessä jäsenvaltioille annetulta toimivallalta puuttuisi tehokas oikeusvaikutus, jollei säännöstä sovellettaisi maksunsaajan ja maksajan välisiin suhteisiin.
28 Ensimmäiseen kysymykseen on edellä esitetyin perustein vastattava, että direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että sitä sovelletaan maksuvälineen käyttöön sopimussuhteessa, jonka osapuolina ovat matkapuhelinpalvelujen tarjoaja maksunsaajana ja sen asiakas maksajana.
Toinen kysymys
29 Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohtaa tulkittava siten, että yhtäältä maksajan omakätisesti allekirjoittama tilisiirtolomake ja/tai maksutoimeksiannon antaminen tällaisella lomakkeella ja toisaalta maksutoimeksiannon antaminen verkkopankissa ovat tässä säännöksessä tarkoitettuja maksuvälineitä.
30 Kyseisen direktiivin 4 artiklan 23 alakohdassa säädetään, että maksuvälineellä tarkoitetaan ˮhenkilökohtaista välinettä ja/tai menettelytapoja, joista maksupalvelunkäyttäjä ja maksupalveluntarjoaja ovat keskenään sopineet ja joiden avulla maksupalvelunkäyttäjä antaa maksutoimeksiannonˮ.
31 Aluksi on syytä todeta, että tämän säännöksen eri kieliversioiden välillä on joitakin eroavuuksia, kuten julkisasiamies toteaa ratkaisuehdotuksensa 36 kohdassa. Termi ”henkilökohtainen” on tosin kaikissa kieliversioissa käsitteen ”väline” ominaisuutta ilmaiseva määre. Ranskankielisessä versiossa (”tout dispositif personnalisé et/ou ensemble de procédures”), joka on yhdenmukainen muun muassa espanjan-, italian-, unkarin-, portugalin- ja romaniankielisten versioiden kanssa, määre ”henkilökohtainen” ei kuitenkaan liity käsitteeseen ˮmenettelytavatˮ. Sitä vastoin saksankielisessä versiossa (”jedes personalisierte Instrument und/oder jeden personalisierten Verfahrensablauf”) määre ”henkilökohtainen” liittyy käsitteeseen ”menettelytavat”. Englanninkielistä versiota (”any personalised device(s) and/or set of procedures”), joka on yhdenmukainen muun muassa tanskan-, kreikan-, hollannin-, suomen- ja ruotsinkielisten versioiden kanssa, on mahdollista tulkita kahdella tavalla.
32 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeussääntöjä on tulkittava ja sovellettava yhtenäisesti ottaen huomioon kaikilla unionin virallisilla kielillä laaditut versiot. Unionin säädöksen erikielisten versioiden poiketessa toisistaan kyseessä olevaa säännöstä on tulkittava sen lainsäädännön systematiikan ja tavoitteen mukaan, jonka osa säännös on (ks. mm. tuomio Bark, C-89/12, EU:C:2013:276, 40 kohta ja tuomio komissio v. Suomi, C-309/11, EU:C:2013:610, 49 kohta).
33 Tältä osin Verein sekä Itävallan, Saksan ja Ranskan hallitukset ja komissio toteavat aiheellisesti, että maksuvälineen katsominen henkilökohtaiseksi edellyttää, että maksupalveluntarjoajalla on mahdollisuus tarkistaa, että maksutoimeksiannon on antanut käyttäjä, jolla on ollut siihen oikeus.
34 Kuten Ranskan hallitus toteaa, tietyt direktiivin 2007/64 53 artiklassa nimenomaisesti tarkoitetut maksuvälineet eivät ole henkilökohtaisia. Esimerkiksi tämän direktiivin 53 artiklan 1 kohdan b alakohdasta ilmeneekin, että joitakin maksuvälineitä käytetään nimettömästi, jolloin maksupalveluntarjoajalla ei ole kyseisen direktiivin 59 artiklassa tarkoitetussa tilanteessa velvollisuutta osoittaa, että kyseinen maksutapahtuma on ollut oikeutettu.
35 Tällaisten ei-henkilökohtaisten maksuvälineiden olemassaolosta seuraa välttämättä, että saman direktiivin 4 artiklan 23 alakohdassa määriteltyyn maksuvälineen käsitteeseen voi sisältyä erilaisia ei-henkilökohtaisia menettelytapoja, joista on sovittu käyttäjän ja maksupalveluntarjoajan kesken ja joiden avulla käyttäjä antaa maksutoimeksiannon.
36 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään toiseen kysymykseen on vastattava ottaen huomioon tämä maksuvälineen käsitteelle direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohdassa annettu määritelmä.
37 Yhtäältä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko maksajan omakätisesti allekirjoittama tilisiirtolomake ja/tai maksutoimeksiannon antaminen tällaisella lomakkeella maksuväline.
38 Kuten Verein sekä Itävallan, Ranskan, Italian ja Portugalin hallitukset ja komissio ovat perustellusti katsoneet, maksutoimeksiannon antaminen maksajan omakätisesti allekirjoittamalla tilisiirtolomakkeella muodostaa käyttäjän ja maksupalveluntarjoajan välillä sovitut menettelytavat, joiden avulla käyttäjä antaa maksutoimeksiannon, ja näin ollen se on direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohdassa tarkoitetun jälkimmäisen vaihtoehdon mukainen maksuväline.
39 Tältä osin unionin tuomioistuimelle esitetystä asiakirja-aineistosta ilmenee, että tällainen maksutoimeksianto edellyttää yleensä, että maksutilin avaamisen yhteydessä maksaja toimittaa luottolaitokselle omakätisen nimikirjoitusnäytteen, että hän käyttää tilisiirtoihin nimenomaan tarkoitettuja lomakkeita ja että hän kirjoittaa näihin lomakkeisiin omakätisen nimikirjoituksensa. Kyseessä oleva luottolaitos voi todentaa maksutoimeksiannon kyseisen direktiivin 4 artiklan 19 alakohdassa tarkoitetulla tavalla vertaamalla tilisiirtolomakkeeseen omakätisesti kirjoitettua nimikirjoitusta maksajan aikaisemmin toimittamaan nimikirjoitusnäytteeseen.
40 Toisaalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko maksutoimeksiannon antaminen verkkopankissa maksuväline.
41 Kuten Verein sekä Itävallan, Saksan, Ranskan, Italian ja Portugalin hallitukset ja komissio toteavat, maksutoimeksiannon antaminen verkkopankissa muodostaa käyttäjän ja maksupalveluntarjoajan välillä sovitut menettelytavat, joita käyttäjä käyttää antaakseen maksutoimeksiannon, ja näin ollen se on direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohdassa tarkoitetun jälkimmäisen vaihtoehdon mukainen maksuväline.
42 Unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta nimittäin ilmenee, että maksutoimeksiannon antaminen verkkopankissa edellyttää, että maksaja syöttää erilaisia henkilökohtaisia koodeja, kuten verkkopankkitunnuksen, salasanan ja tapahtumakohtaisen tunnusluvun, joiden käyttämisestä luottolaitos ja maksaja ovat sopineet. Sen ansiosta, että maksaja käyttää näitä erilaisia henkilökohtaisia koodeja, luottolaitos pystyy todentamaan maksutoimeksiannon kyseisen direktiivin 4 artiklan 19 alakohdassa tarkoitetulla tavalla.
43 Näin ollen ei ole tarpeen tutkia, voidaanko maksutoimeksiannon antamista maksajan omakätisesti allekirjoittamalla tilisiirtolomakkeella tai maksutoimeksiannon antamista verkkopankissa pitää direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohdassa tarkoitetun ensimmäisen vaihtoehdon mukaisena henkilökohtaisena välineenä, koska ne ovat samassa säännöksessä tarkoitetun jälkimmäisen vaihtoehdon mukaisia menettelytapoja.
44 Toiseen kysymykseen on edellä esitetyin perustein vastattava, että direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohtaa on tulkittava siten, että sekä maksutoimeksiannon antaminen maksajan omakätisesti allekirjoittamalla tilisiirtolomakkeella että maksutoimeksiannon antaminen verkkopankissa ovat tässä säännöksessä tarkoitettuja maksuvälineitä.
Kolmas kysymys
45 Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että siinä oikeutetaan jäsenvaltiot yleisesti kieltämään maksunsaajia veloittamasta maksajalta kuluja minkään maksuvälineen käyttämisestä.
46 Kuten Verein sekä Itävallan, Saksan, Ranskan, Italian ja Portugalin hallitukset sekä komissio toteavat, tämän direktiivin 52 artiklan 3 kohdan sanamuodosta sellaisenaan ilmenee, että jäsenvaltioille annettua toimivaltaa kieltää maksunsaajia perimästä maksuja tietyn maksuvälineen käyttämisestä voidaan käyttää joihinkin tai kaikkiin niiden alueella käytettyihin maksuvälineisiin. Tämän säännöksen toisessa virkkeessä ei nimittäin rajata tätä jäsenvaltioiden toimivaltaa kohdistumaan vain tietyn maksuvälineen käyttämiseen.
47 Lisäksi on niin, että vaikka jäsenvaltioiden on otettava huomioon tarve edistää kilpailua ja tehokkaiden maksuvälineiden käyttöä silloin, kun ne kieltävät maksujen perimisen jonkin maksuvälineen käyttämisestä tai rajoittavat sitä, niillä on kuitenkin niille kyseisen direktiivin 52 artiklan 3 kohdassa annettua toimivaltaa käyttäessään laaja harkintavalta, kuten erityisesti direktiivin johdanto-osan 42 perustelukappaleesta ilmenee.
48 Edellä esitetyin perustein kolmanteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että siinä oikeutetaan jäsenvaltiot yleisesti kieltämään maksunsaajia veloittamasta maksajalta kuluja minkään maksuvälineen käyttämisestä, kunhan kansallisessa säännöstössä kokonaisuutena otetaan huomioon tarve edistää kilpailua ja tehokkaiden maksuvälineiden käyttöä, ja tämän seikan tutkiminen on kansallisen tuomioistuimen tehtävä.
Tuomion ajallisten vaikutusten rajoittaminen
49 T-Mobile Austria pyytää, että asiassa annettavan tuomion ajallisia vaikutuksia rajoitettaisiin siinä tapauksessa, että unionin tuomioistuin katsoisi yhtäältä, että maksutoimeksiantojen antamismenettelyt ovat direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohdassa tarkoitettuja maksuvälineitä, ja toisaalta, että saman direktiivin 52 artiklan 3 kohdassa oikeutetaan jäsenvaltiot yleisesti kieltämään maksunsaajia veloittamasta maksajalta kuluja maksuvälineen käyttämisestä.
50 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tulkinnalla, jonka unionin tuomioistuin SEUT 267 artiklassa sille annettua toimivaltaa käyttäen antaa unionin oikeussäännölle, selvennetään ja täsmennetään kyseisen oikeussäännön merkitystä ja ulottuvuutta niin, että unionin tuomioistuimen tulkinnasta ilmenee, miten tätä oikeussääntöä täytyy tai olisi täytynyt tulkita ja soveltaa sen voimaantulosta lähtien. Tästä seuraa, että tuomioistuimet voivat ja niiden täytyy soveltaa näin tulkittua sääntöä myös oikeussuhteisiin, jotka ovat syntyneet ja jotka on perustettu ennen tulkintapyynnön johdosta annettua tuomiota, jos edellytykset tämän säännön soveltamista koskevan asian käsittelylle toimivaltaisissa tuomioistuimissa muuten täyttyvät (ks. mm. tuomio RWE Vertrieb, C-92/11, EU:C:2013:180, 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
51 Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tuomion vaikutusten ajallinen rajoittaminen on poikkeuksellinen toimenpide, joka edellyttää vaaraa vakavista taloudellisista seurauksista, joita aiheutuisi erityisesti vilpittömässä mielessä perustettujen sellaisten oikeussuhteiden lukuisuudesta, jotka perustuvat pätevästi voimassa olevana pidettyyn säännöstöön, ja kun on ilmeistä, että objektiivinen ja huomattava epäselvyys – johon on mahdollisesti myötävaikuttanut myös muiden jäsenvaltioiden tai komission toiminta – unionin säännösten ulottuvuudesta on saanut yksityiset ja kansalliset viranomaiset toimimaan unionin oikeuden vastaisesti (ks. mm. tuomio Endress, C-209/12, EU:C:2013:864, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
52 Tältä osin on todettava, ettei yksityisiä eikä kansallisia viranomaisia ole johdatettu toimimaan unionin oikeuden vastaisesti, sillä pääasian oikeudenkäynnissä sovellettavalla Itävallan lainsäädännöllä oli asianmukaisesti saatettu asiaa koskevat direktiivin 2007/64 säännökset osaksi kansallista oikeusjärjestystä.
53 Lisäksi on syytä todeta, että T-Mobile Austria on ainoastaan tuonut esiin ˮhuomattavat taloudelliset seurauksetˮ televiestintäalan yrityksille Euroopan unionissa esittämättä tältä osin kuitenkaan todisteita tai täsmällisiä tietoja, kuten julkisasiamies toteaa ratkaisuehdotuksensa 98 kohdassa. Tällaisessa tilanteessa vaaraa vakavista taloudellisista seurauksista ei ole näytetty toteen (ks. vastaavasti tuomio Endress, EU:C:2013:864, 37 kohta).
54 Näin ollen tämän tuomion ajallisia vaikutuksia ei ole rajoitettava.
Oikeudenkäyntikulut
55 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 97/7/EY, 2002/65/EY, 2005/60/EY ja 2006/48/EY muuttamisesta ja direktiivin 97/5/EY kumoamisesta 13.11.2007 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2007/64/EY 52 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että sitä sovelletaan maksuvälineen käyttöön sopimussuhteessa, jonka osapuolina ovat matkapuhelinpalvelujen tarjoaja maksunsaajana ja sen asiakas maksajana.
2) Direktiivin 2007/64 4 artiklan 23 alakohtaa on tulkittava siten, että sekä maksutoimeksiannon antaminen maksajan omakätisesti allekirjoittamalla tilisiirtolomakkeella että maksutoimeksiannon antaminen verkkopankissa ovat tässä säännöksessä tarkoitettuja maksuvälineitä.
3) Direktiivin 2007/64 52 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että siinä oikeutetaan jäsenvaltiot yleisesti kieltämään maksunsaajia veloittamasta maksajalta kuluja minkään maksuvälineen käyttämisestä, kunhan kansallisessa säännöstössä kokonaisuutena otetaan huomioon tarve edistää kilpailua ja tehokkaiden maksuvälineiden käyttöä, ja tämän seikan tutkiminen on kansallisen tuomioistuimen tehtävä.
Allekirjoitukset