Euroopan unionin viralliset kielet ja jäsenvaltioiden viralliset kielet

Asetuksessa 1/58 luetellut 24 unionin virallista kieltä eivät ole samat kuin jäsenvaltioiden viralliset kielet. Jotkin näistä kielistä, kuten luxemburgin kieli (Luxemburgin virallinen kieli saksan ja ranskan ohella), eivät ole Euroopan unionin virallisia kieliä.

Ennen unioniin liittymistään kunkin tulevan jäsenvaltion on ilmoitettava kieli, jota se haluaa käyttää virallisena kielenä unionissa. Virallisten kielten luettelo voi siis muuttua. Kieliä lisätään uusien liittymisten yhteydessä, ja ne saattavat poistua Euroopan unionista eroamisen vuoksi. Unionista eroamista koskevaa lauseketta on tähän mennessä käytetty vain kerran Yhdistyneen kuningaskunnan, jonka virallinen kieli unionissa oli englanti, toimesta. Tämä kieli ei kuitenkaan ole poistunut unionin virallisten kielten keskuudesta, koska se on kansallisella tasolla virallinen kieli kahdessa jäsenvaltiossa (Irlanti ja Malta) ja sitä käytetään lisäksi usein viestintäkielenä EU:n toimielimissä tai kansainvälisessä kaupankäynnissä: jäsenvaltioiden yksimielistä äänestystä, jota tällainen poistaminen edellyttäisi, ei ole suunnitteilla Euroopan unionin neuvostossa.

Kullakin EU:n virallisella kielellä on oma ISO-koodinsa (International Organization for Standardization), jota käytetään erityisesti saman asiakirjan eri kieliversioiden tunnistamiseen: